Kohtalon kiharat

Vaahteran keltaiset

ja punertavat lehdet

rapisivat jälkojein’ alla.

Istuit puistossa aivan ajatuksissais’

Poskilleni valahti oudonlainen

puna. Nyt myöhemmin ymmärsin

mistä on kyse: rakkaudesta

ensisilmäyksellä.

Vaaleat pitkät

luonnonkiharat heilahtelivat

vienossa tuulessa. Yritin

sanoa jotain, mutta en tiennyt mitä.

Ujous iski aivan yllättäin.

Olit siinä niin herkkä ja

kaunis. En saanut sinusta otetta, koska¨

et vilkaisutkaan minua,.

Miksi tämän laista keski-ikäistä

miestä huomaisit, edes vilkaisisit.

Sinulla on elämä edessä, minulla

jo monta mennyttä vuosikymmentä.

Tyhjyyteen ovat vuodet vierineet

ilman rakkautta.

Mutta nyt sen ymmärrän

kirkkaammin kuin koskaan:

sinä olet kultakurinen enkeli ja

osuit juuri minun tielleni.

Mutta mitä ihmettä sinulle

vaalealle liljankukalle,

ensimmäiselle kevätesikon

kukalle kertoisin. 

Olen ujo ja yksinäinen.

Mutta sinä olet valpas ja

arvokkaan oloinen. Siirryn¨

lähemmäs sinua viereiselle penkille

istumaan. Minulla on perhosia vatsassa.¨

Ne varmaan kohta lehahtavat sisimmästäni,

jos minut aiot torjua.

Mutta sinä hymyilet,

jaden vihreät silmäsi

loistavat auringossa.

Sinulla on jotakin sellaista,

jota kaipaan,

En aio vielä luovuttaa.

Istun kaunokin viereen

 istumaan, vaikka jännitys

myllää ja pauhuaa,

Hetken rupateltuamme

kuljemme koivukujia ja katuja

pitkin.

Päädymme herkkään, kauniiseen

suudelmaan, jota en ole eläissäni

koskaan kokenutkaan….

ja tuulen hento vire kiharoitasi hyväilee.