Viiteryhmärypäs

Lapsena kävin lähes vuosittain isovanhempieni mukana helluntailaisten kesäkonferenssissa. Siellä oli ihanaa, koska siellä oli sisältä kylmää grillimakkaraa, metrilakua ja romaninaisia. Heillä oli kauniit mekot ja kiiltävät korkkiruuvikiharat korvien edessä ja valtavat kultakorut, jotka venyttivät korvalehtiä niin että minua pyörrytti. Luulin, että he ovat kuningattaria sieltä paratiisista, missä tiet on päällystetty helmillä – ja mikä parasta, he aina tuntuivat ajattelevan, että olen yksi heistä. Joka vuosi ainakin pari naista tuli luokseni, silitti poskeani ja sanoi jotain tällaista: ”Ooksie meikäläisii? Niin komee tyttö, voi herramunvereni!”

(Meni vuosia, että ymmärsin, keitä mustalaisilla tarkoitetaan.)

**

Samoihin pitoihin osallistui usein myös Afrikasta adoptoitu enoni. Aika moni muu ihminen kysyi, että olemmeko sisaruksia. Kävimme hänen kanssaan myös adoptioperheiden tilaisuuksissa, ja siellä olinkin yhtäkkiä vahingossa yhden srilankalaisen Janne-Villen pikkusisko.

(Äitini sivuutettiin näissä tilanteissa niin, että minun on vaikea muistaa hänen olleen paikalla. Luulin pitkään, että minutkin on adoptoitu. Että kaikki on.)

**

Työskentelin kauan sitten parantumattomasti sairaan keski-ikäisen miehen henkilökohtaisena avustajana. Hänen sairautensa oli edennyt niin pitkälle, että hänellä toimi käytännössä vain pari oikean käden sormea ja pää. Kerran istuimme baarissa viinillä, ja pienessä sievässä hän totesi: ”Sä ja mä, me ollaan sama. Mä tiedän, että sä tiedät, kuinka hankalaa on olla erilainen kuin muut. Kuinka vaikeaa on toimia.”

**

Työskentelin kauan sitten sosiaalityöntekijänä, missä roolissa päädyin ohjaamaan somaliperheiden perheleiriä. Eräänä iltana menimme saunomaan naisten kesken. Yksi naisista riisui hijabinsa ja osoitti päätään: ”Katso! Sulla ja mulla, meillä on samat hiukset! Mä oon koko päivän miettinyt, että sulla on ihan samanlaiset hankalat hiukset kuin mulla! Eikö ookin hienoa?”

**

Lapsena keinuin serkkuni kanssa hänen kotimaassaan, pölyisen, kesäloman ajaksi suljetun päiväkodin pihalla. Olimme ehkä kuusivuotiaita.

Hän kysyi: ”Miltä tuntuu asua ulkomailla?”

”En mä asu ulkomailla, mä asun Suomessa,” vastasin.

”Asuthan. Kun et asu täällä. Oot ulkomaalainen.”

”Enpäs.”

”Oot tyhmä.”

”Ite oot.”

 

Minua on yritetty laittaa monenlaisiin, kannellisiin, laatikoihin lyhyen elämäni aikana. Ketäpä ei. Huomaan ajattelevani, että ihmisen emotionaalisiin perustarpeisiin kuuluu tarve määritellä ei pelkästään itsensä toisten kautta ylemmäs, vaan myös toinen ihminen itsen kautta samalle viivalle, samanlaiseksi.

Me muodostamme, jokainen, yksityisidentiteettiä dialogissa. Me neuvottelemme olemassaolostamme yhdessä muiden kanssa. Näin me taistelemme henkiinjäämisen puolesta, ikuista näkymättömyyden kadotusta vastaan: jos minä saan avattua luukun, johon tunkea tuo toinen ihminen, niin ehkä sillä samalla akkunanavauksella paljastuu myös näkymä siihen, kuka minä olen juuri tässä elämässä, tässä maassa, tässä hetkessä, tässä kontekstissa. Koska ”minä”, se on kauimpana itsestäänselvyydestä kuin vain voi olla.