Essee-essee
Jumala yksin tietää, kuinka paljon minä pidän esseistä. Jos kirjan kannessa lukee kursiivilla Essays, minä olen turvassa. Minulla on jotain mitä odottaa. Jotain mistä etsiä pelastusta. Jotain mistä puhua.
Minä olen aina pitänyt esseistä. Lukion filosofiantunnin DIY-esseistä, joiden otsikoksi annettiin sellaisia läjiä kuin ”mikä on pahuus”; esseistä, joissa joku kertoo itsestään piiloutuen samalla vähän pissakakkahuumorin taakse; esseistä, joissa joku kertoo itsestään valottaakseen jotain tärkeämpää ilmiötä; esseistä, joissa esitellään helposti muistettavia tilastoja; esseitä, joissa käsitellään minulle vieraita asioita; esseistä, jotka ovat oikeastaan vanhoja lehtijuttuja, jotka on painettu kirjaksi.
Mikä edes on essee? En tiedä, mutta Nykysuomen sanakirja määrittelee sen seuraavasti: ”Lyhyt, tavallisesti yleistajuinen esitys joltakin tieteen tai varsinkin kirjallisuuden, taiteen alalta, tutkielma, kirjoitelma.” Ilmeisesti siis kaikki sellainen mistä pidän, mikä ei ole seksiä tai ruokaa tai oma lapseni, ja mikä on kirjallisessa muodossa.
Päiväkirjani mukaan viimeisimmät lukemani esseekokoelmat ovat Siri Hustvedtin neurotieteen, kuvataiteen ja kirjoittamisen leikkauspistettä tutkaileva Living, Thinking, Looking; Lena Dunhamin huvittavasti kirjoittajansa kautta aikamme itsekeskeistä henkeä puolustava, mutta söpö Not That Kind of Girl; Alice Walkerin In Search of Our Mother’s Garden – Womanist Prose, joka kuuluu tämän blogin suuriin innoittajiin vaikkei se ulospäin paljon näykään; Fran Lebowitzin ainoiksi jääneet, pienet mutta pippuriset Metropolitan Life ja Social Studies; sekä Joan Didionin ilmiselvä Slouching Towards Betlehem.
Ja nyt tätä aihetta miettiessä luin Mikko Lehtosen yksittäisen essee-esseen Naiset oppineisuuden tasavallassa – David Humen Of Essay Writing.
Mutta nyt sitten tässä olisi tämä Roxane Gayn Bad Feminist. Sain sen parhaalta ystävältäni Maijalta, joka raahasi sitä kuukausitolkulla mukanaan ympäri Kaakkois-Aasiaa, koska ajatteli että pitäisin siitä. No biggie, sellainen on minun paras ystäväni.
Roxanen takia jouduin aloittamaan kokonaan uuden päiväkirjaan.
Parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa yleismaailmallisista, kaikkia koskettavista aiheista täysin alleviivaamatta, anteeksipyytelemättä, itsestään selvästi ruskean tytön näkökulmasta. Ja samalla hän tyhjentää täysin pajatson meille ruskeille tytöille, aivan kuin me kerrankin olisimme keskiössä. Nerokasta!
Äkkiseltään voisi kuvitella, että kaikki ruskeat tytöt tekevät niin, koska olevat niin, mutta omasta subjektiivisesta lukukulmastani näyttää siltä, että mikäli joku juttu ei käsittele erityisesti ruskeutta (=rodullisuutta), häivytetään sen vaikutukset muihin elämänalueisiin.
Kutsun tätä ”ei tehrä tästä ny numeroo” -efektiksi ja se on ollut elämäni kantava tehokeino. Roxane ei näytä tuntevan tätä luomaani käsitettä, ja hyvä niin.
Toiseksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa maailman vaikeimmista ja isoimmista asioista (rotu, luokka, sukupuoli, etuoikeudet, jne.) käyttäen referenssinään ihan tavallisia tyttöjen juttuja kuten Sweet Valley Highta ja Nälkäpeliä. Hän käyttää huumoria juuri oikeissa paikoissa ja vain omiin tarkoitusperiinsä antamatta enää milliäkään itsestään muiden keppihevoseksi. Hän tiedostaa oman positionsa ihmisenä ja kirjoittajana, mutta uskaltaa silti kritisoida Girlsiä.
Hauska ja kevyehkö teksti on kuitenkin rakennettu käyttäen kiinnostavia fiktiivisen kerronnan keinoja, erityisesti mitä tulee ajankulkuun. Tästä löydät erityisen hyvän, siis tuskallisen, äärimmilleen venytetyn ja kaikennielevän esimerkin sivuilta 128-159. Olen pahoillani, mutta en voi spoilata tätä sinulle, sillä vihaisit minua loppuelämäni.
Kolmanneksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa, näin: ”It’s somewhat embarassing to accept just how much privilege I have. It’s also difficult to consider the ways in which I lack privilege. — I’m not sure what’s more of a pain in my ass – being black or being a woman.”
Mitkä esseet saavat sukat pyörimään teidän jaloissanne?