Essee-essee

Jumala yksin tietää, kuinka paljon minä pidän esseistä. Jos kirjan kannessa lukee kursiivilla Essays, minä olen turvassa. Minulla on jotain mitä odottaa. Jotain mistä etsiä pelastusta. Jotain mistä puhua.

Minä olen aina pitänyt esseistä. Lukion filosofiantunnin DIY-esseistä, joiden otsikoksi annettiin sellaisia läjiä kuin ”mikä on pahuus”; esseistä, joissa joku kertoo itsestään piiloutuen samalla vähän pissakakkahuumorin taakse; esseistä, joissa joku kertoo itsestään valottaakseen jotain tärkeämpää ilmiötä; esseistä, joissa esitellään helposti muistettavia tilastoja; esseitä, joissa käsitellään minulle vieraita asioita; esseistä, jotka ovat oikeastaan vanhoja lehtijuttuja, jotka on painettu kirjaksi.

Mikä edes on essee? En tiedä, mutta Nykysuomen sanakirja määrittelee sen seuraavasti: ”Lyhyt, tavallisesti yleistajuinen esitys joltakin tieteen tai varsinkin kirjallisuuden, taiteen alalta, tutkielma, kirjoitelma.” Ilmeisesti siis kaikki sellainen mistä pidän, mikä ei ole seksiä tai ruokaa tai oma lapseni, ja mikä on kirjallisessa muodossa.

Päiväkirjani mukaan viimeisimmät lukemani esseekokoelmat ovat Siri Hustvedtin neurotieteen, kuvataiteen ja kirjoittamisen leikkauspistettä tutkaileva Living, Thinking, Looking; Lena Dunhamin huvittavasti kirjoittajansa kautta aikamme itsekeskeistä henkeä puolustava, mutta söpö Not That Kind of Girl; Alice Walkerin In Search of Our Mother’s Garden – Womanist Prose, joka kuuluu tämän blogin suuriin innoittajiin vaikkei se ulospäin paljon näykään; Fran Lebowitzin ainoiksi jääneet, pienet mutta pippuriset Metropolitan Life ja Social Studies; sekä Joan Didionin ilmiselvä Slouching Towards Betlehem.

Ja nyt tätä aihetta miettiessä luin Mikko Lehtosen  yksittäisen essee-esseen Naiset oppineisuuden tasavallassa – David Humen Of Essay Writing

Mutta nyt sitten tässä olisi tämä Roxane Gayn Bad Feminist. Sain sen parhaalta ystävältäni Maijalta, joka raahasi sitä kuukausitolkulla mukanaan ympäri Kaakkois-Aasiaa, koska ajatteli että pitäisin siitä. No biggie, sellainen on minun paras ystäväni.

Roxanen takia jouduin aloittamaan kokonaan uuden päiväkirjaan. 

Parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa yleismaailmallisista, kaikkia koskettavista aiheista täysin alleviivaamatta, anteeksipyytelemättä, itsestään selvästi ruskean tytön näkökulmasta. Ja samalla hän tyhjentää täysin pajatson meille ruskeille tytöille, aivan kuin me kerrankin olisimme keskiössä. Nerokasta!

Äkkiseltään voisi kuvitella, että kaikki ruskeat tytöt tekevät niin, koska olevat niin, mutta omasta subjektiivisesta lukukulmastani näyttää siltä, että mikäli joku juttu ei käsittele erityisesti ruskeutta (=rodullisuutta), häivytetään sen vaikutukset muihin elämänalueisiin.

Kutsun tätä ”ei tehrä tästä ny numeroo” -efektiksi ja se on ollut elämäni kantava tehokeino. Roxane ei näytä tuntevan tätä luomaani käsitettä, ja hyvä niin.

Toiseksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa maailman vaikeimmista ja isoimmista asioista (rotu, luokka, sukupuoli, etuoikeudet, jne.) käyttäen referenssinään ihan tavallisia tyttöjen juttuja kuten Sweet Valley Highta ja Nälkäpeliä. Hän käyttää huumoria juuri oikeissa paikoissa ja vain omiin tarkoitusperiinsä antamatta enää milliäkään itsestään muiden keppihevoseksi. Hän tiedostaa oman positionsa ihmisenä ja kirjoittajana, mutta uskaltaa silti kritisoida Girlsiä.

Hauska ja kevyehkö teksti on kuitenkin rakennettu käyttäen kiinnostavia fiktiivisen kerronnan keinoja, erityisesti mitä tulee ajankulkuun. Tästä löydät erityisen hyvän, siis tuskallisen, äärimmilleen venytetyn ja kaikennielevän esimerkin sivuilta 128-159. Olen pahoillani, mutta en voi spoilata tätä sinulle, sillä vihaisit minua loppuelämäni.

Kolmanneksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa,  näin: ”It’s somewhat embarassing to accept just how much privilege I have. It’s also difficult to consider the ways in which I lack privilege. — I’m not sure what’s more of a pain in my ass – being black or being a woman.”

Mitkä esseet saavat sukat pyörimään teidän jaloissanne?

Kommentit (13)
  1. Joskus muinoin tykkäsin kovasti lukea Umberto Econ esseitä, mutta siitä on niin kauan, etten enää muista, sietäisinkö sen näkökulmia enää nykyään ollenkaan. 🙂 Jaan Kaplinskia tuli joskus luettua, ja Lennart Merta. Myöhemmin oli Yliopisto-lehdessä Merete Mazzarellalla kolumneja, joita luki kuin esseitä.

    Ja sit on toki Nytin Mitä ajattelin tänään -palsta, joka on esseemäinen ollut, ainakin aloittaessaan. Olikohan Anna-Stina Nykänen (en oo enää varma), joka kirjoitti mainion jutun siitä, kun oli kysynyt joltain tutultaan, vanhemmalta herrasmieheltä, mitä tämä ensimmäisestä naisesta miettii, kun naisen kohtaa. Ja herrasmies vastasi, että no, kun sinä nyt olet tuollainen fiksu tyyppi, niin ehkä minä kehtaan sanoa rehellisesti: kyllä se on että millainen vittu sillä naisella on. Loppuosa jutusta olikin sitten tämän miehen kertomaa, esimerkkejä, mitä kaikkea se saattaa miettiä ja miten, ja loppulauseessa kirjoittaja on kaupan kassa pyörällä päästään, kun pitäisi kirjoittaa luottokorttitositteeseen oma nimi. Vitunkantoteline? Julia Vuoren Sika oli maalannut jokaisen vittu-sanan päälle mustan viivan, se oli siinä jutun marginaalissa tikkailla sinisissä maalaushaalareissa toteamassa, että Anna-Stina -täti käytti rumaa sanaa liian monta kertaa.

    En ole kyllä varma, oliko tuo essee, mutta ei se haastattelukaan ollut, eikä oikein kolumni, mahdollisesti pakina, joten ehkä se oli essee. Sai kyllä teini-minut aikanani pohtimaan naisten asemaa maailmassa yleensä ja tässä maassa erikseen.

  2. Tuva Korrströmin Osaako nainen ajatella? on yksi suosikki. Todella paljon tietoa ja ihanasti kirjoitettuna.

    Viime aikoina luetuista on iskenyt Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin Meri: neljä lyyristä esseetä. Kiehtova kirja, mullekin, vaikka en koe mereä läheiseksi elementiksi enkä saaristossa ole hengaillut.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *