Bileitä ja hevonpaskaa: Minä tarvitsin sinua
Viime päivinä jengi on surrut Princeä ja postaillut jatkuvalla syötöllä hänen musiikkivideoitaan someen. On ollut paljon puhetta siitä, miten Prince rikkoi sukupuolen ja rodun ja supertyylikkyyden rajoja. Minä taas olen istunut koneen ääressä ja katsonut ripiitillä Rihannan Needed Me -videota, koska minulle hän tekee sitä juuri nyt.
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten hienolta ja voimaannuttavalta teini-Kokosta tuntui nähdä edes etäisesti itsensä näköisiä tyttöjä räppivideoilla paikassa, missä kaikki olivat niin litteitä, tasaisia, kirkkaita, vaaleita. Vuosien varrella minulle on kerrottu erilaisten ylevien tahojen toimesta, kuinka tällainen mustan tai ruskean naiskehon representaatio on haitallinen, stereotyyppinen ja toisintaa eksoottisuuden ja yliseksuaalisuuden ajatusta. Ymmärrän ehkä, mitä tällä tarkoitetaan, koska a) olen tullut tällaisen eksotisoinnin ja yliseksualisoinnin kohteeksi nimenomaan räppikontekstissa ja b) jos katsotaan isoa kuvaa, niin kaikki pop-kulttuuri lähtee misogynistisestä, kapitalistisesta järjestelmästä, kuten suunilleen kaikki muukin maailmassa.
Kun luen näitä juttuja, tulee väistämättä mieleen aika ajoin esiin pullahtava keskustelu musliminaisten huivista ja siitä, että heidät pitää vapauttaa tästä alistavasta perinteestä, joka ei koskaan todella voi olla naisen oma valinta. Tai että ei kannata mennä minihameessa ja humalassa ulos, jottei tule raiskatuksi. Aivan kuin nämä videonaisetkaan eivät tietäisi mitä tekevät.
Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että tällaiset diskurssit ovat lähtökohtaisesti niin naisvihamielisiä ja eurosentrisiä, että meitä ei ole edes tarkoitus kuulla asiassa. Miksi käyttäisin aikaa näihin keskusteluihin – aikaa, jonka voin käyttää rnb:n kuuntelemiseen ja elämäni elämiseen. Näissä keskusteluissa meidät nähdään enemmän objekteina ja toimintakyvyttömämpinä kuin yhdessäkään räppivideossa. Näiden keskustelujen tarkoitus on vaientaa, rauhoittaa, ottaa haltuun oletettu eksoottinen stereotypia.
Kun katson tätä videota, en voi olla ajattelematta, että minulle tämä on edelleen, vuonna 2016, yksi harvoista tavoista nähdä itseni ”televisiossa”. Maailmassa, jonka arjessa en näe ketään näköisiäni läheltä, tuntuu aivan helvetin hyvältä voida ajatella, että tällaiset nännit, tämänväriset reidet ja mustapisteinen sänki niissä on totta. Tältä tatuointien kuuluukin näyttää ihoa vasten.
Tietenkin tarvitaan muitakin esitystapoja, moninaisuutta, mutta se ei tarkoita, että tässä nykyisessä tavassa olisi jotain vikaa. Meissä ei ole mitään vikaa.
Tämä on totta, ja tämän on laittanut keskelle ruutua isolla toinen nainen. Ihmiset katsovat tätä ja tanssivat tähän. Minä olen totta. Minä olen vahva ja kaunis.
Mikään syvällinen analyysi tai pelastusteoria ei tule viemään tätä tunnetta minulta pois. Minua ei tarvitse pelastaa toiselta kaltaiseltani, Rihannalta.