Mono / Stereo
Olin jokin aika sitten valtakunnanradiossa puhumassa päivätyöstäni, joka liittyy lastensuojeluun, tarkemmin sellaisten lasten auttamiseen, jotka kokevat haittoja vanhempiensa päihteidenkäytöstä.
Sain tuosta esiintymisestä runsaasti hyvää palautetta ja se poiki kiinnostavia uusia mahdollisuuksia ja tulokulmia työhöni.
Kukaan ei kyseenalaistanut sitä, miksi puhuin juuri sellaisista lapsista, joiden äiti tai isä on alkoholisti tai narkomaani, enkä esimerkiksi sellaisista lapsista, joiden äiti tai isä on nauris tai diabeetikko.
Kukaan ei ihmetellyt, enkö meinaa koskaan kyllästyä vinkumaan ja vonkumaan näiden lasten kokemuksista ja vaikeuksista. Näkökulma ymmärrettiin. Ymmärrettiin, että se on näiden lasten elämää, mistä hyvin vähän tiedetään.
Ymmärrettiin yhteisesti, että olen tässä nyt sellaisten ihmisten asialla, joiden on hyvin vaikea tai lähes mahdoton saada äänensä kuuluviin, koska he eivät uskalla tai esimerkiksi kielellisesti vielä kykene pitämään puoliaan. Että välitän tässä nyt viestiä jollekin ryhmälle kuuluvasta yhteisestä, monimutkaisesta ja kipeästä kokemuksesta – mutta tietysti vain omalla rajallisella tavallani ja tietyssä ohjelmaslotissa.
Kukaan ei kysynyt, miksi en ottanut samalla kantaa myös joidenkin näihin lapsiin etäisesti tai ei ollenkaan liittyvien, pahojen, minulle tuntemattomien miesten tekemiin seksuaalirikoksiin.
Kukaan ei kysynyt enkö tiedä, että nämä lapset tai ainakin heidän esi-isänsä omaavat matalamman älykkyysosamäärän kuin me muut. Kukaan ei arvellut näiden lasten biologista rotua. Eikä sitä, että tämä kaikki johtuu näistä ennaltamäärätyistä tekijöistä – ja me suvaitsevaiset, hyväntahtoiset ja naivit auttajatädit vain kaadetaan vettä pohjattomaan ämpäriin, koska oikeasti mitään ei ole tehtävissä.
Kukaan ei kysynyt, että enkö tiedä miten huonoja isiä nämä juovat isät on. Miten vastuuttomia äitejä, kun ovat valinneet tällaiset isät. Ja toisinpäin. Niin kauan toisinpäin, että kukaan ei enää tiennyt mistä puhutaan.
Kukaan ei vaatinut näitä lapsia pyytämään anteeksi ja ottamaan syitä niskoilleen.
Kukaan ei kaivanut numerotiedustelusta esiin mahdollisten perheenjäsenteni yhteystietoja ja googlettanut vanhempieni uskonnollisia vakaumuksia.
Sain olla rauhassa oman asiani asiantuntija, kertoa työstäni ja näiden lasten elämästä arjen kokemuksen ja päivittäisen kohtaamisen tasolla, sekä vähäisesti tutkimuksen, tiedon ja sivistyksen valossa.
Oli hienoa saada kutsumusjuttuani esille ja antaa edes hetkeksi ääntä niille, joiden on hyvin vaikea tai lähes mahdoton saada ääntään kuuluviin tässä maassa. Alkoholi on arka aihe meille suomalaisille, etenkin perhe-elämän viitekehyksessä. On epämukavaa kuulla, että on saattanut omassa lähipiirissäänkin syystä tai toisesta ummistaa silmänsä tai jättää puolustamatta heikompaansa.
Mutta silti: kukaan ei yrittänyt vaientaa, mollata tai väheksyä sitä, mitä teen, tai mitä nämä lapset joutuvat – jos eivät päivittäin, niin viikoittain tai kuukausittain kokemaan.
Tällä viikolla sain taas kutsun radioon, tällä kertaa paljon pienempään sellaiseen, tämän blogin tiimoilta. Sain tuosta esiintymisestä runsaasti hyvää palautetta ja se poiki kiinnostavia uusia mahdollisuuksia ja tulokulmia työhöni täällä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?