Mono / Stereo
Olin jokin aika sitten valtakunnanradiossa puhumassa päivätyöstäni, joka liittyy lastensuojeluun, tarkemmin sellaisten lasten auttamiseen, jotka kokevat haittoja vanhempiensa päihteidenkäytöstä.
Sain tuosta esiintymisestä runsaasti hyvää palautetta ja se poiki kiinnostavia uusia mahdollisuuksia ja tulokulmia työhöni.
Kukaan ei kyseenalaistanut sitä, miksi puhuin juuri sellaisista lapsista, joiden äiti tai isä on alkoholisti tai narkomaani, enkä esimerkiksi sellaisista lapsista, joiden äiti tai isä on nauris tai diabeetikko.
Kukaan ei ihmetellyt, enkö meinaa koskaan kyllästyä vinkumaan ja vonkumaan näiden lasten kokemuksista ja vaikeuksista. Näkökulma ymmärrettiin. Ymmärrettiin, että se on näiden lasten elämää, mistä hyvin vähän tiedetään.
Ymmärrettiin yhteisesti, että olen tässä nyt sellaisten ihmisten asialla, joiden on hyvin vaikea tai lähes mahdoton saada äänensä kuuluviin, koska he eivät uskalla tai esimerkiksi kielellisesti vielä kykene pitämään puoliaan. Että välitän tässä nyt viestiä jollekin ryhmälle kuuluvasta yhteisestä, monimutkaisesta ja kipeästä kokemuksesta – mutta tietysti vain omalla rajallisella tavallani ja tietyssä ohjelmaslotissa.
Kukaan ei kysynyt, miksi en ottanut samalla kantaa myös joidenkin näihin lapsiin etäisesti tai ei ollenkaan liittyvien, pahojen, minulle tuntemattomien miesten tekemiin seksuaalirikoksiin.
Kukaan ei kysynyt enkö tiedä, että nämä lapset tai ainakin heidän esi-isänsä omaavat matalamman älykkyysosamäärän kuin me muut. Kukaan ei arvellut näiden lasten biologista rotua. Eikä sitä, että tämä kaikki johtuu näistä ennaltamäärätyistä tekijöistä – ja me suvaitsevaiset, hyväntahtoiset ja naivit auttajatädit vain kaadetaan vettä pohjattomaan ämpäriin, koska oikeasti mitään ei ole tehtävissä.
Kukaan ei kysynyt, että enkö tiedä miten huonoja isiä nämä juovat isät on. Miten vastuuttomia äitejä, kun ovat valinneet tällaiset isät. Ja toisinpäin. Niin kauan toisinpäin, että kukaan ei enää tiennyt mistä puhutaan.
Kukaan ei vaatinut näitä lapsia pyytämään anteeksi ja ottamaan syitä niskoilleen.
Kukaan ei kaivanut numerotiedustelusta esiin mahdollisten perheenjäsenteni yhteystietoja ja googlettanut vanhempieni uskonnollisia vakaumuksia.
Sain olla rauhassa oman asiani asiantuntija, kertoa työstäni ja näiden lasten elämästä arjen kokemuksen ja päivittäisen kohtaamisen tasolla, sekä vähäisesti tutkimuksen, tiedon ja sivistyksen valossa.
Oli hienoa saada kutsumusjuttuani esille ja antaa edes hetkeksi ääntä niille, joiden on hyvin vaikea tai lähes mahdoton saada ääntään kuuluviin tässä maassa. Alkoholi on arka aihe meille suomalaisille, etenkin perhe-elämän viitekehyksessä. On epämukavaa kuulla, että on saattanut omassa lähipiirissäänkin syystä tai toisesta ummistaa silmänsä tai jättää puolustamatta heikompaansa.
Mutta silti: kukaan ei yrittänyt vaientaa, mollata tai väheksyä sitä, mitä teen, tai mitä nämä lapset joutuvat – jos eivät päivittäin, niin viikoittain tai kuukausittain kokemaan.
Tällä viikolla sain taas kutsun radioon, tällä kertaa paljon pienempään sellaiseen, tämän blogin tiimoilta. Sain tuosta esiintymisestä runsaasti hyvää palautetta ja se poiki kiinnostavia uusia mahdollisuuksia ja tulokulmia työhöni täällä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Olen pitkään vain seurannut tätä keskustelua, mutta nyt haluan avata sanaisen arkkuni. Kuinka ummessa ovat Kafferin silmät ja korvat, jos hänestä rasismi ei ole ongelma Suomessa? Minä olen ”ihan tavallinen, kantasuomalainen nainen”, ja asun ”ihan tavallisessa, keskisuuressa kaupungissa”. Joka päivä korviini osuu rasistissävytteisiä kommentteja, töissä, kadulla, kaupan kassalla – missä tahansa. Tarkoitan siis sitä, että esimerkiksi kaupan kassa kommentoi minulle edeltävän maahanmuuttaja-asiakkaan ostoksia rumaan sävyyn (”ei kelpaa neekerille kuin light-limut”, wtf??), töissä tervehditään vain ”suomalaisennäköisiä” siivoojia, ei tummaihoisia siivoojia, ei uskalleta käyttää junia, ”koska niissä on niin paljon ulkomaalaisia” (!?). Tällaisia kommentteja oikeasti kuulen päivittäin, enkä osaa kuin jäädä seisomaan monttu auki, että mitä hittoa. Toivoisin, että osaisin vastata nopeasti ja nasevasti takaisin, mutta yleensä vain ”jäädyn”. Mielestäni jokaisen pitäisi poistaa korvistaan ”rasistifiltterit” ja oikeasti huomata, millaista ala-arvoista sontaa jotkut viljelevät. Koko, tämä on rohkea ja tarpeellinen blogi, nostan sinulle hattua!
Kuten sanoin, jos tuollaista tummempien ja ei-suomenkielisten ”ihmisten kimppuun hyökkäämistä” tapahtuisi tuossa laajuudessa kuin väität, niin pk-seudulla muuta ei julkisilla paikoilla näkyisikään kuin tuollaisia ”hyökkäyskohtauksia”. Missään niitä ei näy, ja hyökkäysten kohteiksi joutuvat lähinnä suomalaiset pojat joita maahanmuuttajat ryöstelevät sekä vanhukset joilta Romanian mustalaiset vievät omaisuuttaan. Etkö seuraa mediaa?
Juutalaisilla on tukalat oltavat jo Ranskassa ja niinkin lähellä kuin Ruotsissa. Sama on täälläkin edessä jos meno jatkuu nykyisenlaisena.
Olen työskennellyt ulkomaalaisten kanssa kauan, kukaan ei valita sitä, että jos Suomessa vierasta kieltä puhuu niin joku hyökkäisi kimppuun. Väitteesi ovat vailla pohjaa.
Tuo taustojesi etsiminen liittyy lähinnä siihen, että juttusi kuulostavat niin omituisilta. Hieman kuin Umayya Abu-Hannan, jolle Suomi on antanut kaiken, mutta joka vain jaksaa nillittää suomalaisten rasismista. Eikö ole aika katsoa joskus peiliin?
Olet ehkä huomannut, että jos hieman tummempana ja ulkomaalaisena moittii suomalaisten rasismia, niin selitykset uppoavat kuin häkä tiettyihin ihmisiin. Muistamme sen somalitytön väitetyn tönäisyn keväällä 2009 .
http://mediaseuranta.blogspot.fi/2009/08/vartti-somalityton-junasta-tonaisy.html
Tyttö väitti jonkun ”pörröpään” rynnänneen junasta ja hänet kaataneen. Mitään todisteita ei ole, silminnäkijöitä ei löydy. Silti valtamedia teki aiheesta valtavan jutun. Vaikka se olisi ollut tottakin, niin kyse olisi ollut huonosta käytöksestä, ei mistään organisoidusta rasismista.
Eihän rasismi juuri koskaan näyttäydy ”organisoituna toimintana”, vaan nimenomaan huonona käytöksenä. Silloin huono käytös kohdistuu tiettyyn yksilöön hänen ulkoisten ominaisuuksiensa, puhumansa kielen ym. vuoksi.
Itse olen valkoihoisena kaupunkilaisena nuorena naisena joutunut ties minkälaisten asiattomien lähestymisyritysten kohteeksi. Harva niitä on ollut todistamassa tai edes kiinnittänyt niihin huomiota – mutta musta olisi aika törkeää jonkun ulkopuolisen väittää, ettei niitä ole tapahtunut tai että en saisi kokea niistä ahdistusta, koska ”muuten kaupungilla ei mitään muuta näkisikään kuin tällaisia hyökkäyksiä”.
Kiitos blogista, Koko, tää on huippu!
Ai huono käytöskin on siis nyt rasismia? Useinhan juuri puhutaan ja esilletuodaan, että rasismi on järjestäytynyttä tai järjestäytymässä ja ulkomaalaiset saavat kohta varoa.
Suomessa on paljon huonoa käytöstä. Ihmiset eivät välitä kuin itsestään ja välittömistä läheisistään, muut ovat vihollisia. Pk-seudun julkiset liikennevälineet ovat äärimmäisen epämiellyttäviä paikkoja juoppojen, narkkien, räyhäporukoiden (joista iso osa ulkomaalaisia) vuoksi. Rasismia huono käytös ulkomaalaisia kohtaan ei kuitenkaan ole. Jokainen voisi miettiä mitä tapahtui 30 vuoden aikana. Vielä 80-luvun lopulla ulkomaalaisiin suhtauduttiin uteliaasti, nyt nurjamielisesti. Tieto on lisääntynyt, monet ulkomaalaisryhmät käyttäytyvät hekin huonosti ja on kumma jos tämä ei näkyisi suomalaisten suhtautumisessa heihin.
Totta kai nuorta naista lähestytään. Ikävää vain, että ne kaikki lähestyjät eivät ole naista itseään miellyttäviä. Mutta sellainen tämä maailma on.
Jos joku esittää väitteitä häneen kohdistuneista hyökkäyksistä, jatkuvista ja vakavista, pitäisi asiasta olla todisteita. Muuten oikeutta voitaisiin jakaa huutoäänestyksin.
Ulkomaalainen tai sellaiselta näyttävä voi näköjään mennä radiolähetykseen ja saada ammattitaidottomat toimittajat kauhistelemaan sen sijaan, että he olisivat kysellet asiasta tarkemmin. Jos tavallinen suomalainen menee ja valittaa häneen kohdistuneesta kiusaamisesta tai uhkailusta häneltä vaaditaan todisteita. Näköjään joiltakin ei.
Jatko-osa: Siwan valvontakameran kuvaa vuodelta 1998. Hei mee nyt vähän itseesi.