Missä sä olit silloin kun sä näit sen? Ajatuksia Sonya Lindforsin Noble Savagesta
(Neljä tuntia näytöksen jälkeen. Itken vieläkin. Vittu.)
Kävin tänään vihdoin Zodiakissa katsomassa Sonya Lindforsin Noble Savagen.
**
Sen jälkeen menin Hesarin Alepaan ostamaan smoothien ja majoneesia, ja humalainen, valkoinen mies alkoi seurata minua. Moi. No moi moi. MIKSET SÄ SANO MULLE MOI, HÄH. Moi. KIITOS. Ole hyvä.
Sitten menin hakemaan lapsen päiväkodista ja menimme keskustaan ostamaan vappupalloa. Keskuskadulla selvinpäin oleva, musta mies kääntyi perään. Wassup girl. Heyyy-yyy. (Refleksi.)
Metron kaksi ensimmäistä vaunua oli maalattu sinisiksi. Sisällä kolmannessa lapsi alkoi itkeä. Mikset vienyt mua vaunuun, joka on värikäs. Miksi sä aina viet mut tavalliseen vaunuun. Mutta eikös oranssikin ole väri? Ei. Äiti sä oot tyhmä. Sininen on väri, ei oranssi.
**
Itkin koko näytöksen ajan. Ensin ihan hiljaa sisällä niin kuin olen tottunut, ja lopulta täysin hallitsemattomasti.
Itkin sitä, että kolmenkymmenen kahden elinvuoteni aikana olen voinut nähdä vain kaksi tanssiteosta, jotka kertovat edes jossain määrin minusta sellaisen ihmisen kertomana, johon voin luottaa.
Itkin sitä, että katsomo nauroi kohdissa, joissa minä itkin.
Itkin Esete Sutista esittämässä John Smithiä ja Julian Owusua Pocahontasina. Itkin Ima Iduozeen brown-monologia, mihin kiteytyi kaikki mitä muistan, tiedän, olen.
Minä en pelkää kuolemaa, en ainakaan myönnä pelkääväni, mutta valehtelisin jos väittäisin, että haluan kuolla ennen kuin saan edes kerran tuntea olevani vapaa tekemään mitä haluan ilman, että siitä tulee poikkeus, rajoja rikkova teko, maininnanarvoinen tapaus. Itkin, koska niin ei välttämättä tule tapahtumaan. Koska me olemme ihmisiä, me olemme myös kuolevaisia.
Lopun utopiakohtaus on niin kaukana tulevaisuudessa ja samaan aikaan pelkästään kodin seinien sisäpuolella, että sitä oli mahdoton olla itkemättä. Sellaisille kehoille, jotka on pakotettu tyytymään olemaan näkymättömiä kaikilla julkisilla areenoilla, tällaiset viikot, joina näkee sekä Lemonaden että Noble Savagen, ovat todella raskaita. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kolme teosta, joista kaksi saman viikon sisällä.
Ekstaasi ja epäilys. Minä olen täydellinen, mutta mikä on ruskean tytön positio mustuuden ja naiseuden kentällä. Saako voimaantua. Entä jos ei ole vaihtoehtoja. Entä jos vaikka olisikin, muuttaisiko se mitään. Lindfors raivaa työllään tilaa meidän omille keskusteluillemme, sellaisille, jotka eivät käy ensin valkoisuuden porstuan kautta. Sellaisille keskusteluille, joilla on oikeasti merkitystä sen kannalta, miten olla olemassa.
Tunnin ja neljänkymmenen minuutin ajan kolmestakymmenestä kahdesta vuodesta minua ei kiinnostanut vittuakaan, mitä valkoisuus ajattelee meistä. Se on paljon se.
Vielä enemmäksi sen tekee se, että Noble Savage ei todella ole pelkästään eikä välttämättä edes ensisijaisesti teos kolonialismista. Sen voi lukea lukuisin eri tavoin. Se on vuosisadan rakkaustarina, sellainen josta niin moni meistä on saanut alkunsa ja sellainen joissa niin moni meistä juuri nyt kamppailee. Se on tutkimus (kuten NOIR?kin mielestäni oli) afroamerikkalaisen kulttuurin, hiphopin ja kapitalismin suhteesta suomalaiseen mustuuteen/(rodullisuuteen). Se on kommentti gentrifikaatiosta, joka Kalliossa elävänä rodullistettuna henkilönä on osa tarpeellista ja kipeää intersektionaalista keskustelua.
Se on ensiluokkaista tanssia.
