Sanaton II (Moi)

Siihen on syynsä, miksi en ole taas hetkeen kirjoittanut. Kuten niin monta kertaa aiemmin, myös nyt olen sanaton. Minun pitäisi olla kirjoittaja, ja kirjoittajalla pitäisi olla ajatuksia, jotka muuttavat maailman. Täällä olisi nyt tarjolla paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, edes mielipiteitä.

Miten kukaan ihminen voi puhua niin rumasti toisesta ihmisestä, kuin mitä saamme todistaa joka päivä mediassa ja sosiaalisessa mediassa? Miksi niitä sanoja, kyllä te tiedätte mitä sanoja minä tarkoitan, saa edelleen käyttää? Miksi niitä painetaan lehtiin? Lainausmerkkihipsulat sanojen ympärillä eivät riitä selitykseksi. Ne eivät estä maailman kuvottavimman ajatuksen normalisoimista: että jotkut nyt vaan ovat vähempiarvoisia ja ansaitsevat kuolla. Tai että joidenkin ihmisten kuolleiden lasten kuvia saa levittää ihan vapaasti. Ja joidenkin toisten ei. Valkoisten ei. Levitettäisiinkö minun lapsestani kuva, jos hän hukkuisi? Se, että joudun tai saan edes kysyä tätä, paljastaa niin helvetin paljon, että tekisi mieli heittää koko tietokone ikkunasta ulos.

Kuvatkin ovat sanoja. Kuvat ovat kertomuksia siitä, että jotain ja joku on tai on ollut olemassa tässä universumissa, eivät karttoja riistettävien resurssien äärelle.

Miksi me fokusoimme aina vaan valkoisiin vallassaolleviin miehiin? Miksi minun pitäisi iloita ja olla ylpeä pääministerin eleestä? Miksi hänellä on noin monta taloa? Miksi hän suunnittelee verotustaan niin, että tarvitsee maksaa mahdollisimman vähän? Miksi kaikki puhuu persuista aina vaan? Miksi hän ei pääministerinä kerro, mikä on meininki? Miksi hän pitää kattoa myös fasistien yllä, vielä isommassa talossa? Miksi täällä saa taitelija palkata kaksi rodullistettua naista kadulta ja laittaa heidät rähmälleen valtionmuseoon? Miksi hän saa siitä mainetta, mammonaa ja sädekehän päähänsä?

Rodullistetut naisetkin ovat ihmisiä, taiteilijoita. Mistä me tiedämme jos emme kysy, vaan toljotamme ohittamisen sijaan. 

Mitä minä voin tehdä, muuta kuin kirjoittaa? Kirjoittaminen on ihan skeidaa tällaisena aikana, vaikkei se tietenkään ole. Hyödyttömyydentunne ja syyllisyys ovat ansoja, ja ne ansat sijaitsevat navoissamme. Mutta minä olen myös ihminen. Voinko minä katsoa komediasarjaa ja nauraa ja syödä sipsiä ja mennä ostamaan uudet farkut? Mitä voin antaa jos ei ole materiaa eikä ihan hirveästi ylimääräistä rahaakaan? Sotkenko minä vain systeemit jos menen vouhottamaan? Ehkä tämä ei ole minusta nyt, eikä minun toivottuumuudestani ja minun maailmanpelastavista sanoistani.

Voinko vain kävellä vastaanottokeskukseen sisään, ja kysyä mitä voin tehdä? (Voin, ja sieltä neuvottiin olemaan suoraan yhteydessä oman alueen SPR:n paikallisosastoon.) Voinko minä tervehtiä niitä perheitä ja lapsia, jotka tulevat nyt uusina meidän vakipuistoon leikkimään? (Voin, ja se tuntuu tällaisesta ujosta ihmisestä tosi jännittävältä.)

Ehkä riittää, jos jäljelle jää edes yksi sana: Moi. Ehkä se näyttää, mitä pitää tehdä.

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan

Aikuisia ja lapsia

Nyt on niin, että tunnen velvollisuudekseni kommentoida tämän viikon tapahtumia, vaikka ei ole mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Olen seurannut mykistyneenä keskustelua liian hyväosaisilta vaikuttavista, puhelimia rämpläävistä laittomista raiskaajasiirtolaisismiehistä, jotka vyöryvät ja tulvivat meritaksipalvelun välityksellä Eurooppaan ostoskelemaan jossain paikassa ilmeisesti myytävää asiaa nimeltä elintaso.

Joka päivä olen kulkenut kaksi kertaa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen ohi ja katsellut sen edustalla kesän viimeisistä auringonsäteistä nauttivia miehiä, naisia, lapsia. Osa heistä on moikkaillut minua, en tiedä luulevatko minun olevan yksi heistä, koska näytän samalta.

Pukeudun samanlaisiin pitkiin housuihin, kesätoppiin, varvassandaaleihin. Minullakin on tukassa liikaa öljyä ja iPhone. Ja olenhan minä. Yksi heistä. Ihminen, joka yrittää pysyä hengissä. Onko muunlaisia ihmisiä oikeastaan olemassa?

Koko viikon olen ajatellut, että tähän ei ole lisättävää.

Kun olin ehkä jossain kymmenen ikävuoden kieppeillä, kun palasin toisesta kotimaastani syksyllä Suomeen kouluun. Tohkeissani kerroin luokkatovereilleni, että meidän serkut olivat saaneet ihan oikean tietokoneen, missä oli Persian prinssi -peli ja Tetris.

Seurasi pitkä, jankuttava ja aika ivallinenkin keskustelu, jonka myötä kävi ilmi, että ensinnäkin kaverini luulivat isäni olevan hutupakolainen Intiasta, ja että mistä tahansa hän olikin, ei siellä ollut suunnilleen edes sähköä.

”Onko siellä siis autotiet?”

”Eikö siellä mennäkään kamelilla torille?”

”Osaako ihmiset lukea?”

”Sano mun nimi sun kielellä?”

Ja no, okei, yksi meni oikein: ”Eiks vaan että siellä on palmuja ja meri?”

Kyllä, Välimeri. Se sama, yksi ja ainoa Välimeri. Se, jonka yhdellä rannalla minä istuin tänä keväänä syömässä ranskanperunoita ja juomassa minttulimonadia.

Nuo lapset olivat ala-asteikäisiä. He eivät olleet aikuisia. He eivät olleet puoluesihteereitä. He eivät olleet hallituksessa. Ja hekin tajusivat lopettaa jossain vaiheessa. 

Ironian taakse on helppo mennä piiloon. On helppo olla se aikuinen joka yrittää peittää suunsa naurunpurskahdukselta, kun lapsi huutaa pelkelettä keskellä katua, mutta joka ei kuitenkaan osaa oikein puuttua, toivoo että se osoittautuisi ohimeneväksi vaiheeksi, jonka tuhkista kasvaa tolkun ihminen.

Tai miten me keskitymme epäolennaiseen, koulun pihalla tapahtuvaan esiteinien meemipuheeseen, jota me emme muka tajua, koska olemme niin kypsiä, niin eri maailmasta, niin sivistyneitä ja yläpuolella.

Ja miten vähän me puhumme muista puolueista. Salonkikelpoisista puolueista, jotka osaavat asettaa sanansa vähemmän moukkamaisesti, mutta yhtä kaikki hyötyvät tämän absurdin shown kulissista, jota perussuomalaiset niin hienosti ylläpitää. Puolueista, jotka eivät muka voi tehdä mitään sille, että hallituksessa on fasisteja, mutta jotka voivat kyllä leikata leikkaamasta päästyään, yhtä lailla ilman hyvää selitystä. Puolueista, jotka rakentavat sitä rakennetta, missä ihmisillä käyvät etuoikeudet ja happi vähiin.

Eivät välitä meistä hevonvittua, jos nyt kerran puhutaan suoraa, ymmärrettävää suomea.

Rasismi ei elä ilman taloudellista eriarvoisuutta, ihmisten systemaattista syrjäyttämistä ja voittajat/häviäjät-asetelmaa. Tällaista Suomea on ajettu ennen perussuomalaisia, ja sitä tullaan ajamaan heidän jälkeensäkin. Ihmisarvo näyttää olevan poliittisesti yllättävänkin epäkiinnostava lähtökohta. Tästä meidän pitäisi varmaan puhua. Tämän minä oikeastaan vain halusin sanoa. 

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan matkat