Ruskea yksinhuoltaja-tyttö

Aiemmin tänään työterveydessä:

”Hubara.”

”Hei vaan.”

”Hei vaan. Puhutko suomea?”

”Kyllä joo, olen ihan suomalainen.”

”Huh, no hyvä, hehheh. Miten voin auttaa?”

”Noh, ajattelin nyt täältäkin pyytää apua kun olen niin tosi väsynyt. Olen uhmaikäisen yksinhuoltaja ja minulla on vähän jaksaminen niin ja näin. Teen useampaa työtä ja tosiaan olen aika yksin, kun ei sillä tavalla ole kunnollista tukiverkostoa. Aika vähän ehtii nukkua tai pitää itsestään huolta.”

”Niin, oletko sinä tullut tänne Suomeen sitten ihan yksin?”

”En ole tullut tänne mistään, kuten sanoin, olen ihan suomalainen.”

”Aivan, aivan. No onko sinun vanhemmat täällä Suomessa?”

”Ovat kyllä, kuten sanoin niin me ollaan ihan suomalaisia, mutta sen verran kaukana ja työelämässä etteivät oikein pääse auttamaan. Tuntuu vaan, että työt junnaa ja pää on ihan tyhjä kun ei oikein ole ollut tässä pariin vuoteen mahdollisuutta levätä. Niin ajattelin kysyä jos sinä voisit auttaa kun tuolla kunnallisella puolella ei oikein ole mitään sellaista. Mulla kun ei valitettavasti ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, arki vaan on kovin yksinäistä ja hankalaa yksin.”

”Oletko sinä miettinyt palkatonta vapaata?”

”Niin, siis minä olen yksinhuoltaja, joten minulla ei ole rahaa ottaa palkatonta vapaata.”

”Aivan joo. Oletko sitten ajatellut maksullista lastenhoitoa?”

”Joo, olen kyllä, mutta useinkaan siihen ei ole varaa tai sitten on sellainen tunne, että kun se lapsi on jo muutenkin yhdeksän tuntia päivässä hoidossa, niin en ihan hirveästi viitsisi sitä lykätä minnekään tuntemattomille.”

”No, oletko miettinyt sellaista ympärivuorokautista päiväkotia?”

”Niin, siis eihän se ole tarkoitettu sitä varten, että lapsi on sitten siellä joka päivä ympäri vuorokauden, vaan vuorotyöläisten lapsille.”

”Kyllä lapsi voi olla hoidossa yli yhdeksän tuntia päivässä. Miksi vaadit itseltäsi liikoja?”

”Niin no voi olla, että vaadin. Mutta siis halusin nyt vaan pyytää sinulta apua kun tuntuu, että olen ihan tosi väsynyt ja kaikki aika menee selviytymiseen ja tsemppaamiseen. Haluaisin jaksaa olla parempi äiti ja työntekijä.”

”Tuo on ihan normaalia. Sinun kannattaa hankkia itsellesi paremmat sosiaaliset verkostot.”

”Niin, kyllä minulla on paljon kavereita ja ystäviä. Mutta aika monella minun ikäisellä on itsellään uraputki pahimmillaan ja/tai pieniä lapsia. Että kyllä sitä hätätilassa saa apua, mutta minä lähinnä tätä arkea ylipäätään, että olisiko sinulla jotain tietoa mitä minulla ei ole.”

”No, oletko käynyt psykologilla?”

”Juu, olen kyllä. Hän sanoi, että kyllä minä vielä joku päivä tapaan jonkun, joka sitten auttaa hoitamaan lasta ja maksaa puolet laskuista. Mutta nyt on vaan sellainen olo, että mahdanko jaksaa sinne asti, kun jotenkin ei meinaa edes töissä tajuta mitä on tekemässä ja välillä sängystä nouseminen tuntuu maailman suurimmalta teolta.”

”Tuo on ihan tavallista, että on rankkaa. Sinun on vaan pakko hyväksyä, että tuo tulee kestämään vielä muutaman vuoden. Jos me nyt sitten niitä verikokeita.”

”Ne on otettu vähän aikaa sitten, että kyllä itse ajattelen, että kyseessä on nyt ihan tämä jaksaminen hankalassa elämäntilanteessa.”

”No mutta se on ihan sinusta itsestä kiinni, että hyväksytkö sen vai et.”

”Niin kai sitten. Kiitos sinulle, hyvää päivänjatkoa.”

puheenaiheet ajattelin-tanaan vanhemmuus

Essee-essee

Jumala yksin tietää, kuinka paljon minä pidän esseistä. Jos kirjan kannessa lukee kursiivilla Essays, minä olen turvassa. Minulla on jotain mitä odottaa. Jotain mistä etsiä pelastusta. Jotain mistä puhua.

Minä olen aina pitänyt esseistä. Lukion filosofiantunnin DIY-esseistä, joiden otsikoksi annettiin sellaisia läjiä kuin ”mikä on pahuus”; esseistä, joissa joku kertoo itsestään piiloutuen samalla vähän pissakakkahuumorin taakse; esseistä, joissa joku kertoo itsestään valottaakseen jotain tärkeämpää ilmiötä; esseistä, joissa esitellään helposti muistettavia tilastoja; esseitä, joissa käsitellään minulle vieraita asioita; esseistä, jotka ovat oikeastaan vanhoja lehtijuttuja, jotka on painettu kirjaksi.

Mikä edes on essee? En tiedä, mutta Nykysuomen sanakirja määrittelee sen seuraavasti: ”Lyhyt, tavallisesti yleistajuinen esitys joltakin tieteen tai varsinkin kirjallisuuden, taiteen alalta, tutkielma, kirjoitelma.” Ilmeisesti siis kaikki sellainen mistä pidän, mikä ei ole seksiä tai ruokaa tai oma lapseni, ja mikä on kirjallisessa muodossa.

Päiväkirjani mukaan viimeisimmät lukemani esseekokoelmat ovat Siri Hustvedtin neurotieteen, kuvataiteen ja kirjoittamisen leikkauspistettä tutkaileva Living, Thinking, Looking; Lena Dunhamin huvittavasti kirjoittajansa kautta aikamme itsekeskeistä henkeä puolustava, mutta söpö Not That Kind of Girl; Alice Walkerin In Search of Our Mother’s Garden – Womanist Prose, joka kuuluu tämän blogin suuriin innoittajiin vaikkei se ulospäin paljon näykään; Fran Lebowitzin ainoiksi jääneet, pienet mutta pippuriset Metropolitan Life ja Social Studies; sekä Joan Didionin ilmiselvä Slouching Towards Betlehem.

Ja nyt tätä aihetta miettiessä luin Mikko Lehtosen  yksittäisen essee-esseen Naiset oppineisuuden tasavallassa – David Humen Of Essay Writing

Mutta nyt sitten tässä olisi tämä Roxane Gayn Bad Feminist. Sain sen parhaalta ystävältäni Maijalta, joka raahasi sitä kuukausitolkulla mukanaan ympäri Kaakkois-Aasiaa, koska ajatteli että pitäisin siitä. No biggie, sellainen on minun paras ystäväni.

Roxanen takia jouduin aloittamaan kokonaan uuden päiväkirjaan. 

Parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa yleismaailmallisista, kaikkia koskettavista aiheista täysin alleviivaamatta, anteeksipyytelemättä, itsestään selvästi ruskean tytön näkökulmasta. Ja samalla hän tyhjentää täysin pajatson meille ruskeille tytöille, aivan kuin me kerrankin olisimme keskiössä. Nerokasta!

Äkkiseltään voisi kuvitella, että kaikki ruskeat tytöt tekevät niin, koska olevat niin, mutta omasta subjektiivisesta lukukulmastani näyttää siltä, että mikäli joku juttu ei käsittele erityisesti ruskeutta (=rodullisuutta), häivytetään sen vaikutukset muihin elämänalueisiin.

Kutsun tätä ”ei tehrä tästä ny numeroo” -efektiksi ja se on ollut elämäni kantava tehokeino. Roxane ei näytä tuntevan tätä luomaani käsitettä, ja hyvä niin.

Toiseksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa maailman vaikeimmista ja isoimmista asioista (rotu, luokka, sukupuoli, etuoikeudet, jne.) käyttäen referenssinään ihan tavallisia tyttöjen juttuja kuten Sweet Valley Highta ja Nälkäpeliä. Hän käyttää huumoria juuri oikeissa paikoissa ja vain omiin tarkoitusperiinsä antamatta enää milliäkään itsestään muiden keppihevoseksi. Hän tiedostaa oman positionsa ihmisenä ja kirjoittajana, mutta uskaltaa silti kritisoida Girlsiä.

Hauska ja kevyehkö teksti on kuitenkin rakennettu käyttäen kiinnostavia fiktiivisen kerronnan keinoja, erityisesti mitä tulee ajankulkuun. Tästä löydät erityisen hyvän, siis tuskallisen, äärimmilleen venytetyn ja kaikennielevän esimerkin sivuilta 128-159. Olen pahoillani, mutta en voi spoilata tätä sinulle, sillä vihaisit minua loppuelämäni.

Kolmanneksi parasta Roxanessa on se, että hän kirjoittaa,  näin: ”It’s somewhat embarassing to accept just how much privilege I have. It’s also difficult to consider the ways in which I lack privilege. — I’m not sure what’s more of a pain in my ass – being black or being a woman.”

Mitkä esseet saavat sukat pyörimään teidän jaloissanne?

kulttuuri suosittelen kirjat