Ruskea yksinhuoltaja-tyttö
Aiemmin tänään työterveydessä:
”Hubara.”
”Hei vaan.”
”Hei vaan. Puhutko suomea?”
”Kyllä joo, olen ihan suomalainen.”
”Huh, no hyvä, hehheh. Miten voin auttaa?”
”Noh, ajattelin nyt täältäkin pyytää apua kun olen niin tosi väsynyt. Olen uhmaikäisen yksinhuoltaja ja minulla on vähän jaksaminen niin ja näin. Teen useampaa työtä ja tosiaan olen aika yksin, kun ei sillä tavalla ole kunnollista tukiverkostoa. Aika vähän ehtii nukkua tai pitää itsestään huolta.”
”Niin, oletko sinä tullut tänne Suomeen sitten ihan yksin?”
”En ole tullut tänne mistään, kuten sanoin, olen ihan suomalainen.”
”Aivan, aivan. No onko sinun vanhemmat täällä Suomessa?”
”Ovat kyllä, kuten sanoin niin me ollaan ihan suomalaisia, mutta sen verran kaukana ja työelämässä etteivät oikein pääse auttamaan. Tuntuu vaan, että työt junnaa ja pää on ihan tyhjä kun ei oikein ole ollut tässä pariin vuoteen mahdollisuutta levätä. Niin ajattelin kysyä jos sinä voisit auttaa kun tuolla kunnallisella puolella ei oikein ole mitään sellaista. Mulla kun ei valitettavasti ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, arki vaan on kovin yksinäistä ja hankalaa yksin.”
”Oletko sinä miettinyt palkatonta vapaata?”
”Niin, siis minä olen yksinhuoltaja, joten minulla ei ole rahaa ottaa palkatonta vapaata.”
”Aivan joo. Oletko sitten ajatellut maksullista lastenhoitoa?”
”Joo, olen kyllä, mutta useinkaan siihen ei ole varaa tai sitten on sellainen tunne, että kun se lapsi on jo muutenkin yhdeksän tuntia päivässä hoidossa, niin en ihan hirveästi viitsisi sitä lykätä minnekään tuntemattomille.”
”No, oletko miettinyt sellaista ympärivuorokautista päiväkotia?”
”Niin, siis eihän se ole tarkoitettu sitä varten, että lapsi on sitten siellä joka päivä ympäri vuorokauden, vaan vuorotyöläisten lapsille.”
”Kyllä lapsi voi olla hoidossa yli yhdeksän tuntia päivässä. Miksi vaadit itseltäsi liikoja?”
”Niin no voi olla, että vaadin. Mutta siis halusin nyt vaan pyytää sinulta apua kun tuntuu, että olen ihan tosi väsynyt ja kaikki aika menee selviytymiseen ja tsemppaamiseen. Haluaisin jaksaa olla parempi äiti ja työntekijä.”
”Tuo on ihan normaalia. Sinun kannattaa hankkia itsellesi paremmat sosiaaliset verkostot.”
”Niin, kyllä minulla on paljon kavereita ja ystäviä. Mutta aika monella minun ikäisellä on itsellään uraputki pahimmillaan ja/tai pieniä lapsia. Että kyllä sitä hätätilassa saa apua, mutta minä lähinnä tätä arkea ylipäätään, että olisiko sinulla jotain tietoa mitä minulla ei ole.”
”No, oletko käynyt psykologilla?”
”Juu, olen kyllä. Hän sanoi, että kyllä minä vielä joku päivä tapaan jonkun, joka sitten auttaa hoitamaan lasta ja maksaa puolet laskuista. Mutta nyt on vaan sellainen olo, että mahdanko jaksaa sinne asti, kun jotenkin ei meinaa edes töissä tajuta mitä on tekemässä ja välillä sängystä nouseminen tuntuu maailman suurimmalta teolta.”
”Tuo on ihan tavallista, että on rankkaa. Sinun on vaan pakko hyväksyä, että tuo tulee kestämään vielä muutaman vuoden. Jos me nyt sitten niitä verikokeita.”
”Ne on otettu vähän aikaa sitten, että kyllä itse ajattelen, että kyseessä on nyt ihan tämä jaksaminen hankalassa elämäntilanteessa.”
”No mutta se on ihan sinusta itsestä kiinni, että hyväksytkö sen vai et.”
”Niin kai sitten. Kiitos sinulle, hyvää päivänjatkoa.”