Me aikuiset sen tiedämme: joukkoliikennevälineissä istutaan rauhallisesti ja keskitytään omaan a) kännykkään b) sanomalehteen c)kirjaan d)ajatuksiin.

Lapsilta tällainen ainakin omassa kulttuurissamme normaaliksi luokiteltu jurottaminen omissa oloissa tuntuu kuitenkin puuttuvan. Niin myös Tyttäreltä.

Hän hakee vapaaehtoisesti ja erittäin innokkaasti kontaktia kanssamatkustajiin. Kuten kävi eilen lähijunassa.

Astelimme junaan, ja lapsi halusi katsoa ulos ikkunasta tyystin välittämättä siitä, että ulkona oli pimeää ja hän sai lähinnä tuijottaa omaa heijastustaan klähmäisestä lasista.

Kun matkanteko kuitenkin jatkui sen verran, että oma kuva ja hämyiset maisemat eivät enää kiinnostaneet, oli Tyttären mielestä aika tehdä tuttavuutta muiden kanssa. ”Uhriksi” valikoitu vastapäisellä penkillä istunut mies.

Tytär: Minä katson sinua.

Mies: on omissa oloissaan 

Tytär, lujemmalla äänellä: MINÄ katson SINUA.

Mies nostaa katseen ja hymyilee vienosti lapselle.

Tytär: Minä katson sinua KOKO AJAN.

(On muuten jotenkin uhkaava lause, mutta kun se tulee haituvatukkaiselta ja metrin mittaiselta pallopäältä, ei se sitä ole.)

Mies jatkaa hymyään, mutta ei kommentoi.

Mitäpä tuohon sanoisikaan? Kiitos? 

– Hoo