Vietimme pitkän viikonlopun ystävien seurassa mökillä. Lähtöpäivänä meidät kuskattiin ystävällisesti autolla juna-asemalle. Minä köröttelin tyytyväisesti etupenkissä pelkääjänpaikalla, Tytär ja Mies matkasivat takana.

Kesken reissun sai kokea taas jotain, mitä tuntuu tulevan vanhempana eteen tuon tuostakin: asioita, jotka a)tulevat aivan puskista ja b) tuottavat tapahtuman pienuuteen nähden suunnattoman paljon iloa/mielihyvää. 

Tämä tapahtuma kaikessa pienuudessaan on jotain niin mitätöntä, etten tiedä, viitsiikö siitä edes ääneen kenellekään kertoa. Mutta toisaalta se on oletettavastikin pikkulasten vanhempien mielestä helposti tunnistettavaa, joten jaan sen nyt tässä.

Eli: posottelimme reipasta tahtia tylsää suoraa autotietä. Turistiin siinä niitä näitä aikuisten kesken, lapsi ihmetteli kyytiä (oudon) hiljaa. 

Äkkiä turvaistuimen uumenista kantautui kirkas pienen tytön ääni hyvin laulavalla nuotilla:

”Äi-tiiiii… Mitä kuuluu?”

Mitäpä siihen vastaamaan muuta kuin että hyvää kiitos, mitäs itsellesi.

Tähän ikään (viikkoa vajaa kaksivuotias) mennessä lapsemme mieltä painaneita kysymyksiä on ollut vain yksi: ”Missä isi?” 

Siihen nähden abstrakti kuulumisten kysely yllätti ja huvitti suunnattomasti.

Kyllä hymyilytti. Hymyilyttää vieläkin, mokomakin pikkuinen asia. Ei ennen olisi.

– hoo