Viimeaikoina olen kuullut hyvin paljon puhetta siitä, kuinka jolla kulla on liikaa tavaraa ja kuinka hän kokee tavarapaljoutensa ahdistavana. Veikkaan, että kesän alennusmyynnit ovat insipiroineet näitä keskusteluja. En keksi mistä nämä ihmiset muuten olisivat yhtäkkiä päättäneet, että yhdelle ihmiselle riittää yksi kahvikuppi, yksi lautanen ja yksi kauha. Kun kauppiaat ovat alkaneet myymään meille varastojensa viimeisiä, haluavat he luopua varastojensa ylimääräisistä.

Olen lukenut muutamia kirjoituksia siitä, kuinka monta jätesäkkiä tavaraa on lähdössä kirpputoreille tai roskakoriin. Ymmärrän, että tarpeettomasta hankkiudutaan eroon, mutta nämä materian unesta heränneet julistavat, että kaikki materia on tarpeetonta. Heidän mukaansa tavara tukahduttaa luovuuden, vangitsee ihmisen kotiinsa ja estää ihmistä olemasta sitä mitä tämä oikeasti on. Kirjat, Cd-levyt ja muistoesineet saavat kyytiä, sillä eiväthän ne ole tarpeellisia. Kodin pitäisi olla rauhan tyyssija ja turha tavara häiritsee rauhaa. Puhdas sielu ei tarvitse kasoittain roinaa.

Ymmärrän joten kuten mistä tämä julistava puheenparsi tulee, sillä tein itse samaa teini-iässä. Omistaminen kahlitsee samalla tavalla kuin meikkaaminen turmelee ihmisen todellisen kauneuden. Ajatuksen taustalla on yksinkertaistaminen. Maailma muuttuu hirvittävän mustavalkoiseksi silloin, kun oma elämänmuutos tuo mukanaan tarpeen pelastaa muut vielä pimeydessä matkaavat. Ihminen luisuu helposti kunnioittavasta kanssaihmisestä ylimieliseksi hymyräyhääjäksi, joka osaa julistuksensa ulkoa etu- ja takaperin. Materian unessa nukkuviin suhtaudutaan kuin lapsiin, jotka eivät tiedä paremmasta.

Olen itsekin edelleen aika mustavalkoinen. Silti olen teini-iän loputtua oppinut antamaan sekä ympäristölleni että itselleni armoa. Kuusihenkisessä perheessä, jossa asui koira, kaksi kissaa ja äidin kotikonttori oppi siihen, että vaikka koti on rauhoittumisen paikka, teoria ei aina toimi käytännössä. Joskus hälinä oli korvia särkevää, mutta ainakin se opetti, että todellinen rauha lähtee sisältä. Olen oppinut, että tavarankin keskellä voin olla rauhallinen.

Nyt annan itseni rauhassa jopa haaveilla tavaroista, esimerkiksi lasivitriinistä täynnä erilaisia viinilaseja. Minulla on paljon tavaraa, rakastakin tavaraa, mutta en koe tavaroitteni kahlitsevan minua. Muutoin olisin hankkiutunut niistä muuttojeni yhteydessä eroon. Silti olen muutosta toiseen raahannut mukanani sinistä pehmonorsua, joka objetiivisesti tarkasteltuna on tarpeeton tavara, mutta minulle yksi rakkaimmista muistoesineistä. Olen enemmän zen hyväksyessäni elämäni vanhan pehmolelun kanssa kuin yrittäessäni pakonomaisesti päästä siitä eroon.

Kuvat: weheartit.com