Välitilinpäätös: olen elänyt nyt kaksi kuukautta ilman syöpää

Tervehdys taas aivan liian pitkästä aikaa! Edellisestä päivityksestäni on ehtinyt vierähtää melkolailla tasan kolme kuukautta ja sinä aikana onkin sitten tapahtunut yhtä jos vähän toistakin. Aloitetaan kuitenkin sillä, että olen edelleen hengissä ja toipunut leikkauksestani fyysisessä mielessä likipitäen täydellisesti. Henkisellä puolella palautuminen ei kuitenkaan ole ollut välttämättä aivan yhtä sujuvaa, sillä positiivisen alun jälkeen toipumisaikani ei sitten lopulta muodostunutkaan sellaiseksi ruusuilla tanssimiseksi, kuin mitä olin alunperin varovaisesti siitä toivonut.

Palataan kuitenkin näin ensialkuun viime vuoden loppupuolelle, jolloin noin reilu viikko operaation jälkeen poistettuani leikkaushaavan päällä olleen teipin paljastui, että sen alle kuivunut veri oli pitänyt noin nuppineulan kokoisen alueen arven vasemmalla laidalla auki. Kohdasta vuosi verta tasaiseen tahtiin aina seuraavaan päivään saakka, joka oli muuten sangen osuvasti jouluaatto, joten päivystykseenhän se oli marssittava kesken kiireisten juhlavalmisteluiden. Tuloksena kolme tuntia sairaalassa juuri päivällisaikaan ja tikkaus ilman puudutusta  ja kyllä, se on juuri niin miellyttävän tuntuinen toimenpide kuin miltä se kuulostaakin.

Seuraavana päivänä huumorintajuni olikin sitten jo todellisella koetuksella saman ongelman toistuessa haavan vastakkaisessa päädyssä. Tällä kertaa avoin alue oli tosin vielä edellistäkin pienempi ja koska tikkaukseen turvauduttiin edellispäivänäkin vain viime hetken päätöksenä pelkkien siteiden ja kylmähoidon sijaan, päätimme vaimoni kanssa hoitaa homman kotona kuntoon (disclaimer: vaimoni on hoitaja, älkää tehkö samaa ammattilaisia konsultoimatta). Haava saatiin kuin saatiinkin lopulta sulkeutumaan, mutta kaikkineen toipumiseni otti viikon, ehkä puolitoista takapakkia. Koska olen aina pitänyt fyysistä suorituskykyäni arvossa, täytyy myöntää, että takaiskut pääsivät livahtamaan jonkin verran ihoni alle (pun intended). Avuttomuuden tunne jo pelkän syövän edessä on yksi juttu, mutta kun tarvitsin apua jo pelkkään pukeutumiseenkin, pääsi kaikkien vaikeuksien yhteisvaikutus paisumaan mielessäni aikalailla moninkertaiseksi ja tunnelmat kyntivät välillä melkoisissa pohjalukemissa.

Synkästä jaksosta huolimatta kaikki muuttui hetkellisesti viime tammikuun puolivälissä kuin taikaiskusta. Kävin tuolloin viikon sisällä ensin verikokeissa, sitten tietokonekuvauksessa ja lopulta lääkärin vastaanotolla kuulemassa kaikkien tähän saakka minulle tehtyjen tutkimusten tulokset. Tähän väliin on syytä painottaa, että minulla ei tuona kohtalokkaana torstaiaamuna lääkärin pakeille astellessani ollut edelleenkään harmainta aavistustakaan tilanteeni vakavuudesta. Sain siis kuulla ensi kertaa henkiinjäämistodennäköisyyksistäni vasta tuolloin. Jännitti. Hermostutti. Okei, olin aivan paska jäykkänä. Kuinka tuollaiseen voi ylipäätään edes valmistautua?

Vaikka olenkin noin ylipäätään kova mietiskelemään, ehdin jopa hivenen yllättyä, kuinka paljon sitä oikein ehtiikään ruotia syntyjä syviä pelkästään Hyvinkäältä Helsinkiin pösötellessään. Puhumattakaan siitä, kuinka on aina yhtä riemastuttavaa havaita, miten kiero huumorintaju kohtalolla, universumilla tai ihan vain kaupallisen radiokanavan soittolistavastaavalla onkaan  – miten muuten on selitettävissä se, että määränpäätä lähestyessäni autoradiosta alkaa raikua AC/DC:n Hell’s Bells -kappaleen kirkonkellojen kuminaa ja löytyyhän kappaleesta sellaisetkin rivit kuin: ”You’re only young, but you’re gonna die…” Kuinka hienovaraista!

Vastaanotolla minulle sitten lopulta selvisi, että kiveksestäni oli lopulta löydetty seminooma-kasvain, joka nostatti HCG-markkereitani  samoja, jotka naisilla viittaavat raskauteen – normaalista, miltei nollatasosta, reiluun 140:een. Leikkauksen jälkeen arvot olivat palautuneet normaalitasolle, eikä kuvauksissa elimistöstäni oltu löydetty mitään etäpesäkkeisiin viittaavaa. Huojentunut on melko lievä ilmaus kuvailemaan tunteitani tämän kuultuani. Tietenkään vaara ei ole täysin ohi, mutta varmuuden vuoksi annettavia säteilytys- ja/tai sytostaattihoitoja pyritään nykytilanteessa vastaavissa tilanteissa välttämään, sillä hoitotuloksen kannalta lopputulos olisi kuitenkin joka tapauksessa tismalleen sama. Siispä minut asetettiin yhdeksän(!) vuoden tarkkailuun ja ensimmäinen etappi on luvassa toukokuussa verikokeiden ja kuvausten merkeissä.

En usko että olen milloinkaan kokenut vastaavanlaista tunnemylläkkää, kuin mitä nämä muutamat edelliset viikot ja kuukaudet ovat tarjonneet. Yritin pitää itseni kiireisenä työn ja harrastusten avulla, mutta eihän siitä mihinkään päässyt, että huolestuneisuus valtasi mieleni tasaisin väliajoin. Toisinaan olin aivan alamaissa ja toivoton, välillä taas kykenin miltei kokonaan unohtamaan koko sairauden olemassaolon. En oikein vieläkään tiedä, kuinka koko asiaan tulisi ylipäätään edes suhtautua.

Täytyy myös harmikseni myöntää, että en ole kokenut sen suurempaa heräämistä tai valaistumista, sen enempää kuin omaa muutenkaan tunnetta, että olisin saanut jonkinasteisen toisen mahdollisuuden eämäni suhteen. Haluan kuitenkin uskoa, että tämä kokemus on edes jossain määrin muuttanut minua, kuten epäilen sen tekevän kaikille niille, jotka ovat joskus vastaavaan pinteeseen joutuneet. Ainakin ”Onhan sinulla sentään vielä terveytesi” -lohdutus epäonnen hetkillä on saanut aivan uuden, aiempaa konkreettisemman merkityksen. Kun nyt vauhtiin päästiin, on pakko myös tunnustaa, että valmistautumiseni pahimpaan pääsi livahtamaan niin sanotusti yli. Valmistauduin mielessäni niin perusteellisesti kuoleman mahdollisuuteen, että en heti vaaran hälvettyä osannut palata enää takaisin elävien kirjoihin. Tulevaisuus avautui jälleen, vaikka se oli vasta äsken ollut silkkaa pimeyttä ja jäljelle jäi lähinnä vain kysymys: ”Mitäs nyt sitten?” Taidan etsiä siihen vastausta edelleenkin.

Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen minua hoitaneille lääkäreille ja hoitajille, sekä ylipäätään terveydenhoidon kehitykselle. Vielä kolme-neljäkymmentä vuotta sitten kivessyöpä kaatoi siihen sairastuneita kuin heinää. Sairauden saadessani minulla kävi todella huono tuuri ja siltikin olin niin kovin onnekas. Kaikki eivät ole, joten katsoin asialliseksi aloittaa Syöpäsäätiön kautta keräyksen, jolla on tarkoitus paitsi rahoittaa syövän ja syöpähoitojen tutkimusta, myös lisätä tietoutta erityisesti kivessyövän olemassaolosta. Kaikki lahjoitukset ja/tai keräyssivun jaot somessa ovat enemmän kuin tervetulleita. Kiitos jo näin etukäteen, mikäli päädyt jommankumman tekemään.

Palaillaan asiaan taas tuonnempana, mutta tällä kertaa varmasti aiemmin kuin vasta kolmen kuukauden päästä. Pysykää terveinä!

Kommentit (1)
  1. Tsemppiä toipumiseen. Tämä S-sana tuli lähelle oman isäni eturauhassyövän muodossa, onneksi kuitenkin se on tällä kertaa selätetty. Pohjanmaan miehet melovat parhaillaan Suomen rannikolla ja keräävät varoja syöpätutkimukseen sekä laitteistoon – käy vilkaisemassa. https://www.facebook.com/syopamelonta/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *