”En halua, että isi nukkuu pois”
Yhdeksänvuotias poikani lausui muutama päivä sitten otsikon mukaiset sanat vuolaan itkun seasta häntä lohduttamaan rientäneelle äidilleen. Voin sanoa, että kun kuulin asiasta, tunsin itseni kaikilla mahdollisilla tavoilla hyvin, hyvin avuttomaksi. Mitä tuossa tilanteessa voi oikein tehdä tai sanoa, muuta kuin lohduttaa pelokasta lasta ja yrittää vakuutella, että toistaiseksi kaikki on ihan hyvin ja isi ei ole ainakaan vapaaehtoisesti nukkumassa pois vielä pitkään, pitkään aikaan?
Vanhemman syövästä voi olla vaikeaa kertoa lapsille, sehän on toki selvää. Sitä miettii, kuinka asetella sanansa niin taidokkaasti, että tilanteen vakavuus, mutta samalla sinänsä varsin positiiviset toipumismahdollisuudet saadaan välitettyä sopivassa balanssissa kymmenen korvilla huiteleville pilteille. Toista elinvuosikymmentään viettävät lapset ovat kuitenkin jo melko suurella todennäköisyydellä kuulleet tästä kavalasta taudista ja omaavat jonkinasteisen kosketuspinnan siihen, kuinka vakavasta asiasta voi pahimmillaan olla kyse. Meidän tapauksessamme muutamilla tuttavillamme on ollut omakohtaisia kokemuksia syövän kanssa kamppailusta ja kaikki ovat suureksi onneksi siitä myös tervehtyneet. Osin näiden esimerkkien avulla olemme myös lastemme mieliä toistaiseksi rauhoitelleet.
Tunteista puhuminen ei tule minulta välttämättä mitenkään luonnostaan, toisin kuin vaimoltani, mutta kasvattajana en ole koskaan uskonut ”superisä tai -äiti” -konseptiin, jossa lasten edessä tulisi näyttäytyä kaiken osaavana, kaikkitietävänä ja loputtomilla fyysisillä, että henkisillä resursseilla operoivana taruhahmona. Kaikkihan me olemme lopulta vain ihmisiä ja mielestäni se saa myös näkyä. Pelolta, sen enempää kuin muiltakaan inhimillisiltä tunteilta ”suojelu” ei aiheuta muuta kuin lapsille vaikeuksia käsitellä niitä myöhemmässä elämässään ja onpa moinen toiminta vielä omiaan ruokkimaan etäistä suhdetta niinkin perustavanlaatuisiin asioihin epämääräisen kielteisesti suhtautuneita vanhempia kohtaan. Itse en halua kumpaakaan, joten mieluummin keskustelen lasteni kanssa avoimesti ja kerron rehellisesti tunteistani, vaikka niihin lukeutuisi negatiivisiksikin luettavia elämyksiä. Totuushan kuitenkin on, että minua pelottaa aivan yhtä lailla kuin lapsianikin.
Tällä hetkellä valmistaudun henkisesti huomenna edessä siintävään leikkaukseen. Hermostuttaa, sillä minua ei aiemmin 34-vuotisen maallisen vaellukseni aikana koskaan sen enempää nukutettu kuin leikattukaan, joten siinä suhteessa paljon uutta on jälleen edessä. Tähän saakka suurin lääketieteellinen operaatio, jossa olen ollut vastaanottavana osapuolena, lieneekin ollut juniorina sairaalan pahnoilla podettu keuhkokuume. Tähän(kin) on siis luvassa muutos, mutta toisaalta erittäin tärkeä sellainen.
Huomenna nukun, mutta en todellakaan pois.