”Onhan pallien menetys suurin piirtein pahinta, mitä mies voi kuvitella”
Kuten ensimmäisessä postauksessani mainitsin, torstaina oli vuorossa käynti kirurgisen poliklinikan urologisella osastolla, jossa hoitoni jatko konkretisoitui monellakin eri tavalla. Minulta otettiin paitsi koko joukko erinäisiä verikokeita, sain myös leikkausajan vajaan kahden viikon päähän tiisatille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vasen kivekseni poistetaan ja tutkimukset kasvaimen tyypistä ja sen mahdollisesta levinneisyydestä jatkuvat patologisen tutkimuksen kautta.
Samassa yhteydessä minulle kerrottiin mahdollisuudesta korvata poistettu kives proteesilla, eli käytännössä terveen kiveksen kanssa samankokoisella silikonimassalla. Kyse on puhtaasti esteettisestä korjauksesta ja järkeilin, että parempi tehdä se samoin tein, kuin availla paikkoja uudelleen myöhemmin pelkkien kosmeettisten syiden takia. Riskit proteesin suhteen olivat kuitenkin lääkärin mukaan hyvin pienet, vaikka ainahan vieras esine kehossa saattaa pätyä tavalla tai toisella oireilemaan. Toivottavasti olisin kuitenkin sen suhteen hieman tämän koko jupakan olemassaoloa onnekkaampi.
Juuri ennen käyntiäni olin aloittanut pari päivää aiemmin lukemaan Mick Wallin kirjoittamaa Lemmy – Ace of Spades -opusta, jonka sivuilla legendaarinen Lemmy Kilmister muistelee sattumalta nuoruudessaan itseään syvästi järkyttänyttä hevosen kuohitsemiskokemusta. ”Onhan pallien menetys suurin piirtein pahinta, mitä mies voi kuvitella”, Lemmy toteaa tilanteesta traumatisoituneena ja täytyy myöntää, että lausahdus osui tässä kohtaa hieman liiankin lähelle maalia. Ei, en tietenkään ole menossa kuohitsemisoperaatioon, vaan terveyteni kannalta täysin välttämättömään toimenpiteeseen, jossa vartalostani nyt vain satutaan poistamaan yksi, usein tietynlaisena miehisyyden mittarina pidetty elin. Minulle jää toki vielä toinen vastaava jäljelle, jonka pitäisi yksinään riittää kompensoimaan kollegansa menetystä niin testosteroinin tuotannon, kuin muunkin suorituskyvyn suhteen. Miehisyyteni ei siis pitäisi olla millään lailla vaakalaudalla, mutta myönnän, että asia on ainakin toistaiseksi itselleni vielä melko, jossei nyt arka, niin hankalahko käsitellä. En välttämättä suorilta käsin allekirjoita ”pahinta, mitä voi kuvitella” -sentimenttiä, mutta rehellisti sanottuna ajatus kyllä kieltämättä kirpaisee ikävästi.
Kun edellä mainittuun lisätään vielä se, että mikäli pelkkä leikkaushoito ei taudin taltuttamiseksi vielä riitä, mahdollisesti käyttöön otettavat solumyrkyt ja sädehoidot voivat vaikuttaa sperman laatuun niin heikentävästi, että lasten saanti on jatkossa mahdotonta. Niinpä minulla on pari viikoa – tai pikemminkin muutama päivä, sillä spermatalletus tulee tehdä kaksi eri kertaa kolmen päivän väliajalla ennen itse leikkausta – aikaa päättää, haluanko, tai oikeammin haluammeko me puolisoni kanssa hankkia vielä yhteisiä biologisia lapsia. Huh. Heijakkaa.
Minun olisi siis kaikenkaikkiaan tehtävä nyt pikavauhtia yksi koko loppuelämääni ja puolisoni elämään suuresti vaikuttava päätös, sekä valmistautua yhden pienen, mutta siltikin merkittävän ruumiinosan menetykseen. Sillä välin, ja luultavasti jonkin aikaa sen jälkeenkin, en voi muuta kuin odottaa. Lukiessani netistä muiden samassa jamassa olevien kertomuksia, monet toteavatkin juuri odottamisen olevan kaikista pahin vaihe koko prosessissa. Epätietoisuus ahdistaa ja jatkuva epävarmuus ruokkii jo valmiiksi valloillaan vellovia pelkoja. Vaikka toisaalta pystynkin hyvin samaistumaan ajatukseen, liitän siihen myös lopulta paljon toiveikkuutta – mikä vain on mahdollista, niin kauan kuin kaikki ei ole sataprosenttisen varmaa. Se on paitsi lohdullista, myös kannustaa keskittymään siihen mitä voin tehdä tässä ja nyt, eli elää ja olla nykyhetkessä. Se on jotain, jossa en ole aiemmin ollut erityisen hyvä, joten kenties tämä treeni tulee jopa ihan tarpeeseen.