Noniin, leikkaus on nyt sitten takanapäin. Otsikossa käyttämäni ”viimeinkin” -loppuosa ei kuitenkaan suinkaan viittaa siihen, että olisin joutunut odottamaan operaatioon pääsyä kohtuuttoman kauan, vaan enemmäkin kyse on emotionaalisesta helpotuksesta; viimeinkin se ensimmäinen suuri askel sairauteni hoidossa on otettu!

Vasen kivekseni sai siis lähtöpassit kuluvan viikon tiistaina ja tilalle ilmestyi varsin uskottavan oloinen silikoniproteesi. Tällä hetkellä parantelen leikkausarpeani kaikessa rauhassa kotosalla ja sanoisin olevani kokemukseeni, olosuhteet huomioon ottaen, jopa varsin tyytyväinen. Kuten tapanani on, odotin leikkauksen olevan tavalla tai toisella epämiellyttävä prosessi, jonka varrella piisaisi lukuisia mahdollisuuksia asioiden mennä potentiaalisesti hyvinkin pieleen. Jännitys huiteli infernaalisilla tasoilla jo hyvissä ajoin ennen leikkaussaliin astumista, mutta pöydälle asettuessani asian todellinen laita löi vasten kasvoja oikein toden teolla: tässä sitä nyt todellakin mennään.

Pelkoni osoittautuivat lopulta kokolailla turhiksi. Henkilökunta Hyvinkään Leikossa oli aivan mahtavaa aina hoitajista operoiviin lääkäreihin saakka ja ennen nukahtamistani (joka muuten tapahtui todella, todella nopeasti), juttelimme lähinnä lemmikkikaneista. Rupattelu keskeytyi kysymykseen: ”Joko ottaa nupista”, johon vastasin toki ensin kieltävästi, mutta vain sekunteja liian aikaisin – silmissäni alkoi nimittäin sumentua ja kättäni kihelmöidä miltei välittämästi tämän jälkeen. ”No nyt tuntuu… ja kädessä myös”, mongersin juuri ennen tajuntani totaalista menetystä. Seuraavaksi minua jo heräteltiinkin pari tuntia myöhemmin heräämön puolella. Tästä toiset pari tunia ja olin jo omassa sängyssäni kenties kivestä köyhempänä, mutta jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.

En kärsinyt herätessäni sen enempää huonosta olosta, kuin sen suuremmista kivuistakaan. Leikkausarpi on toki vielä tälläkin hetkellä hieman arka ja lähialueilla on selkeästi havaittavaa turvotusta ja iho loistaa purppuraisena, mutta muutoin oloni on jo miltei normaali. Voisi sanoa, että jopa helpottunut. Kasvain kuitenkin vaivasi paitsi kokonsa ja painonsa puolesta, myös ajatuksen tasolla. Pyörittelipä asiaa nimittäin sitten miten tahansa, kivespussissani muhi ylimääräistä kasvustoa, joka saattoi milloin tahansa alkaa levitä yltympäriinsä pitkin kehoani. Se, ehtikö näin jo käydä, jää tietenkin nähtäväksi.

Olen joka tapauksessa positiivisesti yllättynyt leikkaushaavan suhteellisesta pienuudesta ja siisteydestä, ja mikäli varovainen kävelytyylini jätetään huomiotta, ei minun arvaisi moisessa operaatiossa edes käyneen. Tietenkin tulee pitää mielessä, että tämä oli vasta ensimmäinen vaihe. Kives menee nyt patologisiin tutkimuksiin ja niiden tuloksista odotan kuulevani kahden viikon päästä. Toivon toki parasta, mutta olen valmistaunut (lähes) kaikkeen. Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä ja taudin kulku, sekä siitä toipuminen ovat aina hyvin yksilöllisiä juttuja.