Muutama viikko sitten kirjoitin taannoisesta keskenmenostani. Kun raskaus meni kesken, olin noin raskausviikolla kahdeksan. Kehossani oli alkanut tapahtua muutoksia, olin alkanut miettiä millainen tuleva vauva olisi, huomasin käteni hakeutuvan lepäämään vatsani päälle yhä useammin. Siinä vaiheessa raskautta puhutaan vielä alkiosta. Sisälläni kasvava lupaus uudesta ihmisestä oli noin 1.5 sentin mittainen, ja jos raskaus olisi jatkunut, sydämen sykkeen olisi voinut kuulla juuri raskausviikkojen 8 ja 9 paikkeilla. Minä en tämän raskauden aikana koskaan tuota sykettä kuullut. Silti, aikaisista viikoista huolimatta, menetys oli suuri ja suru jatkuu yhä.

Olen aina puolustanut naisten oikeutta turvalliseen, lailliseen aborttiin. Olisitko yllättynyt jos kertoisin, että keskenmenoni itse asiassa vain vahvisti haluani jatkaa aborttioikeuden puolesta puhumista? Moni on sitä mieltä, että nämä asiat ovat ristiriidassa keskenään: varhaisen keskenmenon sureminen ja abortin puolustaminen. Juurihan sanoin, että kahdeksanviikkoinen alkio oli minulle lupaus lapsesta, jonka menetystä suren yhä.

Kerron, miksi nämä asiat eivät mielestäni ole ristiriidassa.

Surin keskenmenoa, koska halusin lapsen. Koska olin itse, ilman painostusta ja ilman pakkoa, tehnyt päätöksen raskauden jatkamisesta. Minulla oli vaihtoehtoja. Kävin Planned Parenthood klinikalla keskustelemassa myös abortista. Sain luotettavaa tietoa prosessista, eikä minua syyllistetty tai painostettu suuntaan tai toiseen. Saatuani rauhassa harkita eri vaihtoehtoja ja mietittyäni puolisoni kanssa miten halusimme tilanteessa toimia, päädyimme jatkamaan raskautta. Sitouduimme siihen. Ja sillä hetkellä kun teimme tuon päätöksen, alkio muuttui mielessäni ajatukseksi lapsesta.

Mutta kohdallani tämä koko prosessi perustui yhteen asiaan: oikeuteen valita. Minulla oli oikeus ja mahdollisuus valita se vaihtoehto, joka oli minulle, ja meille, siinä elämäntilanteessa oikea. Minua ei pakotettu eikä painostettu suuntaan tai toiseen. Asuimme Yhdysvalloissa, Coloradon osavaltiossa, missä abortin saa varsin esteettömästi. Coloradoon matkustetaan muualta Yhdysvalloista abortin takia, koska useissa erityisesti konservatiivisena tunnetuissa etelän osavaltioissa abortin saaminen voi olla todella vaikeaa. COVID-pandemian aikana joissain osavaltioissa, esimerkiksi Teksasissa, aborttiklinikoita ei sisällytetty välttämättömien palveluntarjoajien kategoriaan. Kun vain välttämättömät yritykset ja palveluntarjoajat saivat pitää ovensa auki, aborttiklinikat joutuivat sulkemaan ovensa – ja aborttia tarvitsevat naiset joutuivat matkustamaan keskellä pandemiaa toisiin osavaltioihin saadakseen raskaudenkeskeytyksen.

Mutta minulla oli vaihtoehtoja. Minulla oli vapaus valita, mitä keholleni tapahtui. Minä sain päättää, halusinko jatkaa raskautta vai en. Ja tämä valinnanvapaus, oikeus hallita omaa kehoani, tehdä omat lisääntymispäätökseni, oli tilanteessa kaikkein tärkeintä. Että sain itse päättää, mitä keholleni ja elämälleni tapahtui. Se, että päätin jatkaa tätä raskautta ja surin keskenmenoa ei tarkoita, ettenkö saattaisi joskus tulevaisuudessa valita vastaavassa tilanteessa abortin. Siinä tilanteessa minun ei pitäisi joutua selittelemään tai perustelemaan valintaani kenellekään.

Kehollinen itsemääräämisoikeus on aborttikeskustelun keskiössä. Kohdullisella henkilöllä on oltava oikeus päättää, mitä hänen keholleen tapahtuu. Raskaus, synnytys ja vanhemmaksi tuleminen ovat mullistavia asioita, joihin ketään ei saa painostaa tai pakottaa mistään syystä. Sen lisäksi, me tiedämme, että abortin saamisen vaikeuttaminen tai aborttioikeuden kieltäminen lailla ei poista aborttien tarvetta. WHO arvioi, että lähes puolet maailmassa vuosittain tehdyistä aborteista tehdään vaarallisissa olosuhteissa ja noin 7 miljoonaa naista päätyy sairaalaan vaarallisen abortin takia. Aborttien vaikeuttaminen ei poista abortteja – se vain tekee niistä vaarallisempia. On olemassa loputon lista syitä, miksi henkilö saattaa haluta ja tarvita abortin. Syyt voivat olla terveydellisiä, sosiaalisia, taloudellisia/ Kenties raskaus sai alkunsa raiskauksesta, tai raskaana oleva henkilö on väkivaltaisessa suhteessa. Loppujen lopuksi, näillä syillä ei ole väliä. Abortissa on kyse yhdestä henkilöstä: hänestä, kenellä on kohtu. Ja kohdullisen henkilön ei pitäisi joutua perustelemaan päätöstään kenellekään, sen enempää kuin minä jouduin perustelemaan päätöstäni raskauden jatkamisesta.

Keskenmeno ei ole kenenkään syy, eikä sitä voi hallita. Kun raskauteni meni kesken, avuttomuuden tunne oli lamaannuttava. En voinut tilanteelle mitään – en voinut estää sitä. Raskauteen ja synnytykseen liittyy paljon sellaista, mitä emme voi hallita – mutta turvallisen aborttioikeuden takaaminen on asia, johon voimme vaikuttaa. Voimme lainsäädännön ja kattavien terveydenhuollon palveluiden avulla taata jokaiselle mahdollisuuden hankkia turvallinen, esteetön raskaudenkeskeytys. Siksi minä allekirjoitin OmaTahto2020 kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on päivittää Suomen aborttilainsäädäntö nykyaikaisemmaksi ja vastaamaan paremmin eurooppalaista lainsäädäntöä.Nykyinen 50 vuotta vanha laki vaatii, että abortin haluava henkilö perustelee valintansa ja saa luvan abortin tekemiselle kahdelta lääkäriltä. Naisasialiitto Unionin hallinnoima kampanja vaatii, että jatkossa abortin saamiseen riittää raskaana olevan henkilön oma tahto. Se, kellä on kohtu, saa päättää mitä kohdussa tapahtuu. Sitä ei pitäisi joutua perustelemaan kenellekään. Aborttiin johtavat syyt kuuluvat vain ja ainoastaan sille henkilölle, kenelle toimenpide tehdään. Kampanjan tukijat kertovat abortin saamisen olleen raskas, pitkällinen, yksinäinen, nöyryyttävä kokemus. Aborttia haluava joutuu kokemaan syyllistämistä ja tylyä kohtelua joskus myös terveydenhuollon henkilöstön puolelta. Prosessin helpottaminen ja suoraviivaistaminen ja vaatimusten keventäminen tukee aborttia tarvitsevien ihmisten itsemääräämisoikeutta, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.

Minä surin varhaisessa vaiheessa kesken mennyttä raskautta, koska tuo raskaus oli lopulta kaikista haasteista huolimatta haluttu. Mutta myös suruni perustui valinnanvapauteen – surin, koska olin itse tehnyt päätöksen siitä, mitä kehossani tapahtui – ja menetys sattui, koska loppujen lopuksi tuo päätös otettiin kuitenkin minulta pois. En voinut hallita keskenmenoa enkä päättää siitä, mutta päätös raskauden jatkumisesta oli omani. Niin olisi ollut myös päätös keskeytyksestä.

OmaTahto2020 kampanja keräsi yli 30 000 allekirjoitusta muutamassa päivässä, mutta matkaa vaadittuun 50 000 allekirjoitukseen on yhä, ja mitä suuremman kannatuksen vetoomus saa, sitä vahvempi on viesti siitä, kuinka tärkeästä asiasta on kyse. Siksi toivon, että yhä useampi tutustuu kampanjaan, ja lisää nimensä sen tueksi. Jotta jokaisella olisi tasa-arvoinen oikeus päättää, mitä hänen kohdulleen tapahtuu – ilman syyllisyyttä, painostusta tai häpeää.

Raskauteen ja lisääntymiseen liittyvät päätökset ovat yksilön elämän suurimpia ja henkilökohtaisempia asioita. Kohtu ei voi olla poliittisen valtataistelun pelikenttä. On helppoa kuvitella, että Suomen tilanne abortin saamisen suhteen on globaalilla tasolla varsin hyvä – mutta myös meillä Suomessa konservatiiviset ja patriarkaaliset toimijat pyrkivät yhä aktiivisesti kaventamaan ja heikentämään yksilön kehollista itsemääräämisoikeutta ja oikeutta päättää omasta lisääntymisestä. Minä surin keskenmenoa, koska sain itse päättää raskauden jatkumista. Minä surin lapsen menetystä, koska lapsi oli haluttu. Olen ollut raskaana kolme kertaa, ja joka kerta olen itse saanut päättää, mitä keholleni tapahtuu. Tulen aina puolustamaan jokaisen yksilön oikeutta samaan keholliseen itsemääräämisoikeuteen.

Kohtu ei ole paikka politiikalle tai patriarkaatille.