Ei nimi miestä pahenna – mutta pahentaako miehen nimi feministiä?

Voiko feministi ottaa miehensä sukunimen?

Minä olen feministi. Ja minulla on mieheni sukunimi. Mutta tekikö miehen sukunimen ottaminen minusta huonon feministin? Oliko se epä-feministinen teko? Heikentääkö se uskottavuuttani feministinä? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni viimeiset viisi vuotta, eli siitä saakka kun nimeni vaihdoin.

En vaihtanut sukunimeä kun menimme naimisiin. Se ei suoraan sanottuna käynyt edes mielessä. Kun täytimme avioliittolupahakemusta New Yorkin kaupungintalolla, totesin puolisolleni, että ”nimeäni en sitten vaihda”, johon hän vastasi ”näin oletinkin”, ja se oli siinä. Puolisoani asia ei käsittääkseni millään muotoa häirinnyt, tai ainakaan hän ei koskaan ole sitä mitenkään ilmaissut.

Minä olin siis yhä Saloranta ja hän on Winiecki (joka on alunperin puolalainen sukunimi) – ja sitten esikoislapsemme syntyi. Kun pohdimme lapselle nimivaihtoehtoja, sukunimiasia nousi esiin. Kerron rehellisesti, että siitä tuli myös jonkin verran riitelyä. Haastoin ajatuksen siitä, että lapselle tulisi automaattisesti isän sukunimi. Lopulta päädyimme siihen, että lapselle annettiin toiseksi nimeksi isoisäni nimi, ja sukunimi tuli isän puolelta. Suoraan sanottuna, siinä hetkessä tästä asiasta taistelu ei tuntunut tarpeelliselta ja olimme kumpikin yhtä mieltä siitä, että yhdistelmänimi olisi liian pitkä ja raskas. Sukunimien yhteen sulauttaminen ei myöskään toiminut – emme lämmenneet ”Salocki” tai ”Winiranta”-vaihtoehdoille.

Puoli vuotta esikoisen syntymän jälkeen minusta tuli Yhdysvaltojen kansalainen ja kansalaisuusvalan yhteydessä oli mahdollista vaihtaa nimeä. Olin lapsen syntymästä asti kokenut, että haluaisin, että perheellä olisi sama sukunimi. Lähinnä halusin, että minulla ja lapsella olisi sama sukunimi. Kun mahdollisuus tuli, käytin sen ja vaihdoin nimeni. Pidin ”Saloranta” nimen amerikkalaiseen tyyliin ”middle name”-nimenä, eli se on nyt kuin kolmas nimi, mutta ei siis osa sukunimeä. Suomessa ei varsinaisesti tunnisteta tätä samaa tyyliä, mutta kaksiosainen sukunimi ilman väliviivaa on nykylain puitteissa mahdollista.

Voiko feministi ottaa miehensä nimen?

Voiko feministi ottaa miehensä nimen? Kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea äärimmäisen patriarkaalinen perinne. Toisessa kotimaassani Yhdysvalloissa monet yhä ajattelevat, että naiset pitäisi velvoittaa lailla ottamaan miehen sukunimi avioliiton yhteydessä  (ARGH), ja joissain osavaltioissa naimissa olevat naiset saivat oikeuden äänestää omalla sukunimellään vasta 1970-luvulla. Suomessa naiset pitivät oman sukunimensä avioliitossa 1930-luvulle saakka, kunnes laki muuttui ja velvoitti naisen ottamaan miehensä nimen tai yhdistelmänimen avioliiton yhteydessä. Tämä pakko poistui vasta uuden nimilain myötä vuonna 1985.

Nyt oletus on, että molemmat pitävät oman nimensä ellei toisin sovita. Nykylaki sallii myös yhdistelmänimen lapselle, vaikka molemmat puolisot olisivat pitäneet omat nimensä – eli jos puolisoiden sukunimet ovat Siltanen ja Korhonen, lapset voivat olla Siltanen-Korhonen tai Korhonen-Siltanen. Uusi nimilaki on myös tasa-arvoisempi ulkomaalaisperäisiä nimiä ja nimiyhdistelmiä kohtaan, jotka eivät usein vastanneet vanhan lain vaatimuksia.

Toki yksi vaihtoehto on ottaa yhdessä kokonaan uusi sukunimi.Yhdysvalloissa tuttavapariskuntani yhdisti naimisiin mennessä entiset sukunimet, ”Green” ja ”Ahlstrom” – uusi yhteinen nimi on ”Greenstrom. Luin hiljattain ystäväni Facebook päivityksen hänen ja hänen vaimonsa valitsemasta sukunimestä. He kokivat, että avioliitto muutti molempien identiteettiä, ja uusi yhdessä valittu nimi reflektoisi tätä muutosta. Ystäväni mielestä ei tuntunut oikealta, että vaimo vaihtaisi sukunimensä yhden miehen nimestä toisen miehen nimeen. He valitsivat sukunimen ystäväni suvusta – nimen, jonka alunperin oli valinnut ystäväni iso-isotäti, joka ei halunnut jatkaa maatilalla asumista, karkasi kotoa ja valitsi itselleen kokonaan uuden sukunimen. Ystäväni ja hänen puolisonsa ottivat tuon nimen käyttöön.

Voiko feministi tehdä epä-feministisiä tekoja?

On mielestäni selvää, että aviomiehen nimen ottamista ei voi perustella ”feministisenä tekona”. En itse ole koskaan lämmennyt ”I choose my choice”-ajattelulle, jonka mukaan lähes mikä tahansa valinta voi olla feministinen teko, kunhan valinta on tehty vapaasta tahdosta. Personal is political – henkilökohtaiset valinnat ovat myös poliittisia valintoja – ja miehen sukunimen ottaminen avioliitossa perustuu patriarkaalisiin arvoihin ja valtarakenteisiin. Vaikka tekisimme valintoja ”vapaasta tahdosta”, niitä on usein mahdotonta irrottaa historiallisesta kontekstista johon ajatuksemme siitä, miten asioiden kuuluu mennä, usein perustuvat.

Mutta tekeekö puolisoni nimen ottaminen minusta huonomman feministin? Se on varmaan osittain mielipidekysymys. Suoraan sanottuna en itse tiedä, mikä on oikea vastaus. Toivon, että ei tee. Toivon, että mieheni nimen kantaminen ei tee minusta jotenkin vähemmän uskottavaa feministiä, tai feminismistäni vähemmän vaikuttavaa. Rehellisesti, koen tästä joskus huonoa omaatuntoa – ja jos voisin mennä ajassa taakse päin, en ole varma tekisinkö samaa valintaa. Jotkut perustelevat aviomiehen sukunimen ottamista feministisenä tekona sanomalla, että sen nimen he ovat sentään itse valinneet, toisin kuin syntymänimeä (joka yleensä on naisen isän nimi). Henkilökohtaisesti en näe tarvetta yrittää perustella päätöstä ottaa mieheni sukunimi feministisenä tekona – koska eihän se feministinen teko ollut.

Olen myös miettinyt, miksi lopulta päädyin tähän ratkaisuun. Vaikka vastaus ei ole yksinkertainen, lopulta sille päätökselle oli kaksi syytä: koska halusin saman sukunimen lasteni kanssa, ja koska koin, että hänen sukunimensä ottaminen oli minulle helpompi valinta kuin toisin päin. Ympäröivä yhteiskunta hyväksyy yhä helpommin naisen, joka kantaa miehensä sukunimeä kuin miehen, joka on ottanut vaimonsa sukunimen – ja se kertoo kuinka patriarkaalisesta traditiosta tässä on kyse.

Kenenkään ei pitäisi kokea painostusta ottaa toisen henkilön nimeä avioliitossa, ellei hän itse näin halua. Yhteiskunnalliselta painostukselta on toki vaikeaa välttyä, koska enemmistö (hetero)aviopareista päätyy yhä ratkaisuun, jossa nainen ottaa miehensä nimen. Nimenmuutoksen äärellä on kuitenkin hyvä pysähtyä ja miettiä, mitkä asiat oman valinnan taustalla vaikuttavat. Oma mielipiteeni asiasta on pähkinänkuoressa tämä: puolison nimen ottaminen ei tee kenestäkään huonoa feministiä, mutta valintaa ei myöskään pitäisi perustella feministisenä tekona. Feministikin saa joskus tehdä valintoja, jotka eivät ole feministisiä – kunhan nämä valinnat eivät sorra muita yksilöitä tai rajoita muiden ihmisten oikeuksia.

Tekstiä muokattu ja poistettu virheellinen väite, jonka mukaan aikaisempi nimilaki vaati naisilta erillisilmoitusta oman nimen pitämisestä avioliitossa.

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Tasa-arvo

Lisääntymisen pitäisi olla oikeus – ei velvollisuus

Olen pyöritellyt tätä tekstiä eilisestä lähtien, kun silmiini osui Ylen otsikko uusimmasta väestönkasvuun liittyvästä raportista:

”Väestöliitto patistaa tekemään lisää vauvoja”

Väestöliitto reagoi otsikointiin nopeasti Twitterissä – termi ”patistaa” ei ollut heiltä lähtöisin, vaan Ylen valitsema. Silti, lisääntymiseen liittyvä julkinen keskustelu toistaa Suomessa samaa kaavaa: lapsia ei synny tarpeeksi, väestönkasvu hidastuu, asialle pitää tehdä jotain – ja siinä vaiheessa katseet käännetään lähes poikkeuksetta naisiin. Miksi naiset eivät halua tehdä lapsia, miksi naiset valitsevat lapsettomuuden, miksi naiset lykkäävät perheen perustamista myöhemmälle iälle?

Keskustelussa naisten rooli on puhtaasti uusien sukupolvien synnyttäjänä, ja toivotut lapset taas nähdään kärjistetysti tulevina kuluttajina, veronmaksajina ja eläkejärjestelmän pönkittäjinä. Vapaaehtoinen lapsettomuus on itsekäs valinta – naiset valitsevat lapsettomuuden, koska haluavat keskittyä muihin asioihin kuin perheen perustamiseen, kuten vaikka kouluttautumiseen, omaan uraan ja matkusteluun.Harvemmin kuulee kenenkään kutsuvan lapsettoman elämän valinnutta miestä itsekkääksi, eikä heiltä kysellä, mitä syitä heidän päätöksensä taustalla on. Koko Suomen väestönkasvu ja sen tulevaisuus tuntuu olevan yksinomaan naisten vastuulla.

Ei ihme, että näissä raameissa lasten tekeminen ei kenties vaikuta kauhean houkuttelevalta. ”Tee lapsia, jotta eläkejärjestelmä ei kaadu 2040-luvulla” ei mielestäni kuulosta kauhean vakuuttavalta syyltä tehdä oman elämän tärkeintä ja kauaskantoisinta päätöstä.

Kenelle pitää selitellä omia lisääntymisvalintoja, ja keitä pitäisi ajatella näiden päätöksien äärellä?

Lyhyt vastaus: omia valintoja ei pitäisi joutua selittelemään kenellekään, eikä päätöksessä tarvitse huomioida ulkopuolisia. Kenenkään ei pitäisi perustaa omia lisääntymispäätöksiä 2040-luvun eläkejärjestelmälle tai naapurin mielipiteille.

Lapsettomuuden valinneen henkilön ei pitäisi joutua perustelemaan valintaansa muille, eikä lapsettomuus ole itsekäs valinta – monet kertovat valinneensa lapsettomuuden tai pienen lapsiluvun esimerkiksi ympäristön ja ilmaston suojelemisen takia, ja ilmastotekona se on äärimmäisen tehokas. Toisaalta – miksei saisi olla ”itsekäs”, ja keskittyä hakemaan elämälle sisältöä muista tärkeistä asioista, kuten vaikka kouluttautumisesta, oman uran kehittämisestä ja (ekologisesta) matkustelusta?  ”Lapsettomuuden valinnut nainen on itsekäs”-ajattelu kun perustuu siihen uskomukseen, että naisen elämän tarkoitus on ennen kaikkea lisääntyä ja tulla äidiksi. Nainen, joka ei ole äiti, ei toteuta perimmäistä biologista tarkoitustaan eikä mitenkään voi olla elämäänsä täysin tyytyväinen, koska lapset antavat (naisen) elämälle tarkoituksen.

Omassa lähipiirissäni on sekä vapaaehtoisesti lapsettomuuden valinneita henkilöitä, ja niitä, jotka haluaisivat biologisia lapsia, mutta eivät voi tulla raskaaksi. Löytyy yhden lapsen vanhempia ja suurperheen vanhempia. Löytyy abortin tehneitä naisia, monia keskenmenoja, ja niitä, joiden tie vanhemmuuteen kulki vuosien hedelmöityshoitojen kautta. On myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvia yksilöitä ja pariskuntia, joille perheen perustaminen on yhä varsin pitkä ja kallis prosessi. Keskusteltuani näistä asioista kymmenien naisten kanssa, sekä seurattuani aiheeseen liittyviä keskusteluja vuosia, väittäisin, että lisääntymispäätöstensä äärellä naiset miettivät lähes aina sitä, mitä muut ajattelevat heidän päätöksistään – ja joutuvat perustelemaan niitä muille huolimatta siitä, mitä valintoja tekevät.

Liian nuorena lapsen hankkiva ei ole tarpeeksi kypsä äidiksi – mutta ei pidä odottaa liian pitkään, koska hedelmällisyys. Aborttia harkitseva nainen miettii, mitä hänen ystävänsä joka haluaa lapsia mutta ei voi tulla raskaaksi ajattelisi. Yhden lapsen haluava äiti miettii, pitäisikö tehdä kuitenkin se toinen lapsi, ettei se esikoinen ole yksinäinen. Lapsettomuuden valinnut nainen joutuu jatkuvasti selittelemään valintaansa muille. Suurperheen äiti saa usein kritiikkiä valinnastaan tehdä paljon lapsia. Juuri unelmiensa työpaikan saanut nainen miettii, miten lapsen saaminen vaikuttaa hänen uraansa. Vastavalmistunut pohtii, pitäisikö hankkia työkokemusta ennen perheen perustamista. Nainen, joka haluaa äidiksi mutta ei ole löytänyt oikeaa kumppania miettii, haluaako lähteä vanhemmuuteen yksin – ja kritisoidaanko häntä tästä valinnasta. Puhumattakaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, joiden perheen perustamiseen liittyy yhä todella paljon ennakkoluuloja ja syrjiviä käytäntöjä. Joillekin ihmisryhmille lapsettomuus on valtion vaatima pakko – kuten henkilöille, jotka haluavat korjata sukupuolensa, ja joilta nykyinen laki vaatii lisääntymiskyvyttömyyttä eli sterilisaatiota, ennen kuin sukupuolen korjaaminen on mahdollista. Kaikki kohdulliset eivät ole naisia, eikä kaikilla naisilla ole kohtua – mikä näissä keskusteluissa tuntuu myös yhä lähes poikkeuksetta unohtuvan.

Päätös perheen perustamisesta on kenties kaikkein kauaskantoisin ja elämää mullistavin päätös, jonka yksilö elämänsä aikana tekee. Lapsia kun ei voi palauttaa. Sen takia olisi niin äärimmäisen tärkeää antaa ihmisille lisääntymisrauha ja tilaa tehdä nämä päätökset ilman ympäristön painostusta ja kritiikkiä. Ketään kun ei pitäisi ”patistaa” tekemään vauvoja mistään syystä, enkä usko, että yksikään lapsettomuuden valinnut henkilö muuttaa mieltään sen takia, ettei eläkejärjestelmä kärsisi. Yhteiskuntaa voi muokata perheystävällisemmäksi monin eri tavoin, mutta syyllistämisen ja painostamisen ei pitäisi kuulua tähän keskusteluun, ja niiden kautta tuskin saavutetaan toivottuja muutoksia. Lapsien hankkimisen pitäisi olla kaikkein (myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen) oikeus – ei kenenkään velvollisuus.

Lisälukemista:

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta