Ei nimi miestä pahenna – mutta pahentaako miehen nimi feministiä?

Voiko feministi ottaa miehensä sukunimen?

Minä olen feministi. Ja minulla on mieheni sukunimi. Mutta tekikö miehen sukunimen ottaminen minusta huonon feministin? Oliko se epä-feministinen teko? Heikentääkö se uskottavuuttani feministinä? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni viimeiset viisi vuotta, eli siitä saakka kun nimeni vaihdoin.

En vaihtanut sukunimeä kun menimme naimisiin. Se ei suoraan sanottuna käynyt edes mielessä. Kun täytimme avioliittolupahakemusta New Yorkin kaupungintalolla, totesin puolisolleni, että ”nimeäni en sitten vaihda”, johon hän vastasi ”näin oletinkin”, ja se oli siinä. Puolisoani asia ei käsittääkseni millään muotoa häirinnyt, tai ainakaan hän ei koskaan ole sitä mitenkään ilmaissut.

Minä olin siis yhä Saloranta ja hän on Winiecki (joka on alunperin puolalainen sukunimi) – ja sitten esikoislapsemme syntyi. Kun pohdimme lapselle nimivaihtoehtoja, sukunimiasia nousi esiin. Kerron rehellisesti, että siitä tuli myös jonkin verran riitelyä. Haastoin ajatuksen siitä, että lapselle tulisi automaattisesti isän sukunimi. Lopulta päädyimme siihen, että lapselle annettiin toiseksi nimeksi isoisäni nimi, ja sukunimi tuli isän puolelta. Suoraan sanottuna, siinä hetkessä tästä asiasta taistelu ei tuntunut tarpeelliselta ja olimme kumpikin yhtä mieltä siitä, että yhdistelmänimi olisi liian pitkä ja raskas. Sukunimien yhteen sulauttaminen ei myöskään toiminut – emme lämmenneet ”Salocki” tai ”Winiranta”-vaihtoehdoille.

Puoli vuotta esikoisen syntymän jälkeen minusta tuli Yhdysvaltojen kansalainen ja kansalaisuusvalan yhteydessä oli mahdollista vaihtaa nimeä. Olin lapsen syntymästä asti kokenut, että haluaisin, että perheellä olisi sama sukunimi. Lähinnä halusin, että minulla ja lapsella olisi sama sukunimi. Kun mahdollisuus tuli, käytin sen ja vaihdoin nimeni. Pidin ”Saloranta” nimen amerikkalaiseen tyyliin ”middle name”-nimenä, eli se on nyt kuin kolmas nimi, mutta ei siis osa sukunimeä. Suomessa ei varsinaisesti tunnisteta tätä samaa tyyliä, mutta kaksiosainen sukunimi ilman väliviivaa on nykylain puitteissa mahdollista.

Voiko feministi ottaa miehensä nimen?

Voiko feministi ottaa miehensä nimen? Kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea äärimmäisen patriarkaalinen perinne. Toisessa kotimaassani Yhdysvalloissa monet yhä ajattelevat, että naiset pitäisi velvoittaa lailla ottamaan miehen sukunimi avioliiton yhteydessä  (ARGH), ja joissain osavaltioissa naimissa olevat naiset saivat oikeuden äänestää omalla sukunimellään vasta 1970-luvulla. Suomessa naiset pitivät oman sukunimensä avioliitossa 1930-luvulle saakka, kunnes laki muuttui ja velvoitti naisen ottamaan miehensä nimen tai yhdistelmänimen avioliiton yhteydessä. Tämä pakko poistui vasta uuden nimilain myötä vuonna 1985.

Nyt oletus on, että molemmat pitävät oman nimensä ellei toisin sovita. Nykylaki sallii myös yhdistelmänimen lapselle, vaikka molemmat puolisot olisivat pitäneet omat nimensä – eli jos puolisoiden sukunimet ovat Siltanen ja Korhonen, lapset voivat olla Siltanen-Korhonen tai Korhonen-Siltanen. Uusi nimilaki on myös tasa-arvoisempi ulkomaalaisperäisiä nimiä ja nimiyhdistelmiä kohtaan, jotka eivät usein vastanneet vanhan lain vaatimuksia.

Toki yksi vaihtoehto on ottaa yhdessä kokonaan uusi sukunimi.Yhdysvalloissa tuttavapariskuntani yhdisti naimisiin mennessä entiset sukunimet, ”Green” ja ”Ahlstrom” – uusi yhteinen nimi on ”Greenstrom. Luin hiljattain ystäväni Facebook päivityksen hänen ja hänen vaimonsa valitsemasta sukunimestä. He kokivat, että avioliitto muutti molempien identiteettiä, ja uusi yhdessä valittu nimi reflektoisi tätä muutosta. Ystäväni mielestä ei tuntunut oikealta, että vaimo vaihtaisi sukunimensä yhden miehen nimestä toisen miehen nimeen. He valitsivat sukunimen ystäväni suvusta – nimen, jonka alunperin oli valinnut ystäväni iso-isotäti, joka ei halunnut jatkaa maatilalla asumista, karkasi kotoa ja valitsi itselleen kokonaan uuden sukunimen. Ystäväni ja hänen puolisonsa ottivat tuon nimen käyttöön.

Voiko feministi tehdä epä-feministisiä tekoja?

On mielestäni selvää, että aviomiehen nimen ottamista ei voi perustella ”feministisenä tekona”. En itse ole koskaan lämmennyt ”I choose my choice”-ajattelulle, jonka mukaan lähes mikä tahansa valinta voi olla feministinen teko, kunhan valinta on tehty vapaasta tahdosta. Personal is political – henkilökohtaiset valinnat ovat myös poliittisia valintoja – ja miehen sukunimen ottaminen avioliitossa perustuu patriarkaalisiin arvoihin ja valtarakenteisiin. Vaikka tekisimme valintoja ”vapaasta tahdosta”, niitä on usein mahdotonta irrottaa historiallisesta kontekstista johon ajatuksemme siitä, miten asioiden kuuluu mennä, usein perustuvat.

Mutta tekeekö puolisoni nimen ottaminen minusta huonomman feministin? Se on varmaan osittain mielipidekysymys. Suoraan sanottuna en itse tiedä, mikä on oikea vastaus. Toivon, että ei tee. Toivon, että mieheni nimen kantaminen ei tee minusta jotenkin vähemmän uskottavaa feministiä, tai feminismistäni vähemmän vaikuttavaa. Rehellisesti, koen tästä joskus huonoa omaatuntoa – ja jos voisin mennä ajassa taakse päin, en ole varma tekisinkö samaa valintaa. Jotkut perustelevat aviomiehen sukunimen ottamista feministisenä tekona sanomalla, että sen nimen he ovat sentään itse valinneet, toisin kuin syntymänimeä (joka yleensä on naisen isän nimi). Henkilökohtaisesti en näe tarvetta yrittää perustella päätöstä ottaa mieheni sukunimi feministisenä tekona – koska eihän se feministinen teko ollut.

Olen myös miettinyt, miksi lopulta päädyin tähän ratkaisuun. Vaikka vastaus ei ole yksinkertainen, lopulta sille päätökselle oli kaksi syytä: koska halusin saman sukunimen lasteni kanssa, ja koska koin, että hänen sukunimensä ottaminen oli minulle helpompi valinta kuin toisin päin. Ympäröivä yhteiskunta hyväksyy yhä helpommin naisen, joka kantaa miehensä sukunimeä kuin miehen, joka on ottanut vaimonsa sukunimen – ja se kertoo kuinka patriarkaalisesta traditiosta tässä on kyse.

Kenenkään ei pitäisi kokea painostusta ottaa toisen henkilön nimeä avioliitossa, ellei hän itse näin halua. Yhteiskunnalliselta painostukselta on toki vaikeaa välttyä, koska enemmistö (hetero)aviopareista päätyy yhä ratkaisuun, jossa nainen ottaa miehensä nimen. Nimenmuutoksen äärellä on kuitenkin hyvä pysähtyä ja miettiä, mitkä asiat oman valinnan taustalla vaikuttavat. Oma mielipiteeni asiasta on pähkinänkuoressa tämä: puolison nimen ottaminen ei tee kenestäkään huonoa feministiä, mutta valintaa ei myöskään pitäisi perustella feministisenä tekona. Feministikin saa joskus tehdä valintoja, jotka eivät ole feministisiä – kunhan nämä valinnat eivät sorra muita yksilöitä tai rajoita muiden ihmisten oikeuksia.

Tekstiä muokattu ja poistettu virheellinen väite, jonka mukaan aikaisempi nimilaki vaati naisilta erillisilmoitusta oman nimen pitämisestä avioliitossa.

Kommentit (3)
  1. Ei kyllä pidä paikkaansa tuon Ylen jutun (tässä kirjoituksessa toistettu) väite, että aiemmin naisen piti ilmoittaa erikseen, ettei ota miehen nimeä. Kyllä jo siinä 1985 nimilaissa oli ihan symmetrinen tilanne aviopuolisoilla.Toimittaja ehkä sotkee siihen, että puolison nimen ottavalla oli mahdollisuus ilmoittaa, että pitää oman nimensä yhteisen nimen edellä eli ottaa yhdysnimen. Laissa ei mitenkään ilmaistu sitäkään, että nimen vaihtaja olisi nainen, siinä taitaa taas olla oletuksia tai omia ja muiden kokemuksia takana. Vihkijät varmaan ovat käyttäneet erilaisia sanamuotoja, mutta lakitekstin mukaan piti kysyä vihittäviltä, ottavatko yhteisen nimen.

    1. Moikka! Olipa hyvä että sanoit, korjaan sen tekstiin! Olisi pitänyt itse tarkistaa alkuperäisestä nimilaista tuo väite eikä vain luottaa toimittajan sanaan. Mutta kiitos sinulle, että huomasit virheen!

  2. Minulla on isäni sukunimi ja identifioidun vahvasti isäni sukuun. Myös poikani saa isäni sukunimen, kun syntyy. Tästä käytiin tiukka keskustelu mieheni kanssa jo kauan ennen kuin poika oli edes pilke silmäkulmassa. Minun perusteeni oli, että miehelläni on jo kolme lasta, kaikki tyttöjä, joilla on hänen sukunimensä. Että minä haluan kans, jos saamme lapsen. Mies kysyi ”entä jos se on poika”. Olin aivan pöyristynyt kysymyksestä, sillä se indikoi, että poika on jotenkin arvokkaampi kuin tyttö. Että jos tulisi tyttö, hän voisi ihan hyvin saada minun nimeni, mutta kyllä nyt pojan pitää isänsä nimi saada.
    Lopputulos tiukassa keskustelussa ja minun halveksunnassani sukupuolten eriarvoistamista kohtaan on, että tuleva lapsi, jos sellaisen saamme, saa minun sukunimeni. No olemme saamassa ja tulossa on poika.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *