Keskenmeno on tabu, jos me toistelemme sen olevan tabu

Sain keskenmenon.

Olin raskaana – ja sitten en ollutkaan. Nousin lentokoneeseen Yhdysvalloissa 3- ja 6-vuotiaiden lasteni kanssa, ja kun alle vuorokausi myöhemmin laskeuduimme Helsinkiin, raskaus oli mennyt kesken. Tai oikeammin, keskenmeno oli käynnissä – ja jatkui vielä seuraavat 7 vuorokautta.

Tulin raskaaksi vahingossa, mutta asiaa hetken mietittyämme päätimme puolison kanssa, että vauva saisi tulla. Vaikka raskaus ei ollut suunniteltuja vaikka emme ihan aluksi olleet varmoja miten reagoida, sillä sekunnilla kun teimme päätöksen, vauvasta tuli osa perhettä. Minulla oli takana kaksi täysin ongelmatonta raskautta ja synnytystä, ja vaikka tiesin tilastot keskenmenoista ensimmäisellä kolmanneksella, en ollut huolissani. Sanoin kuitenkin puolisolle, että ei kerrota lapsille vielä – odotetaan sitä maagista 12. raskausviikkoa. Niin pitkälle emme kuitenkaan koskaan päässeet.

Päätimme muuttaa perheemme Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Raskaus ei ollut ainoa syy tälle päätökselle, mutta iso tekijä. Yhdysvaltojen kaoottisen korona-tilanteen vuoksi ajatus raskaudesta ja synnytyksestä siellä kaiken tämän keskellä tuntui pelottavalta – ja Suomessa meillä olisi myös paremmat tukiverkot. Minä ja lapset lähdimme edeltä, puoliso jäi pakkaamaan tavaroita varastoon ja tulisi perästä.

Tiputteluvuoto alkoi ensimmäisellä lennolla Denveristä Dallasiin. Siinä vaiheessa vakuuttelin itselleni, että se on normaalia – tiputtelu ensimmäisten raskausviikkojen aikana on hyvin yleistä. Mutta jollain tasolla tiesin, ettei kyse ollut siitä. Dallas-Frankfurt lennolla vuoto paheni. Mukana oli hyytymiä. Kohtu kramppasi tavalla, jonka tunnistin. Kohtu supisteli. Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Kun lapset olivat liimautuneet tabletteihin, karkasin vessaan itkemään ja vaihtamaan sidettä. Yritin löytää vuodon seasta jotain tunnistettavaa – jotain, mikä antaisi lapselleni muodon, ruumiin, olemuksen. En ole koskaan tuntenut sellaista epätoivon ja avuttomuuden tunnetta kuin siinä hetkessä, kun kehoni oli jo tehnyt päätöksen, että tämä raskaus ei tulisi jatkumaan – enkä voinut estää sitä mitenkään. Ei ollut mitään, mitä voisin tehdä. Olin täysin avuton, neuvoton, yksin. En kertonut matkamme aikana kenellekään, mitä oli tapahtumassa.

Lentokoneen penkissä istuessani tyttäreni lepuutti päätään vatsaani. Hän kikatti vatsasta kuuluville äänille ja sanoi, että äidin masu puhuu. Halusin kertoa hänelle, että pikkusisarus sanoo siellä hyvästit. Kun esikoinen kysyi, miksi olin surullinen, vastasin rehellisesti: sanoin, että äidin oli vaikea laskea irti. Kun pääsimme Suomeen, menimme suoraan karanteeniin kahdeksi viikoksi. Vuoto jatkui useamman päivän, ja olin yksin lasteni kanssa. Päiväsaikaan yritin pitää surun ja menetyksen piilossa, ja lasten käytyä nukkumaan annoin sen kaiken tulla ulos. Nuo päivät ja viikot olivat kenties elämäni raskaimmat.

Usein sanotaan, että keskenmeno on yhä vaiettu asia ja jollakin tavalla tabu aihe. Luulen, että se on osittain itseään toteuttava väite. Keskenmenosta itse asiassa jo puhutaan melko avoimesti, mutta me kuulemme ja toistelemme, että keskenmenosta ei puhuta, että se on tabu aihe, että siitä vaietaan. Silloin se myös mielletään tabuksi. Moni ei välttämättä halua puhua keskenmenosta julkisesti, ja sekin on täysin ymmärrettävää – keskenmeno on äärimmäisen henkilökohtainen asia, jonka jokainen käsittelee ja kokee eri tavalla. Toisten kokemuksista voi kuitenkin löytää lohtua ja vertaistukea, ja muiden tarinoiden kuuleminen voi myös helpottaa syyllisyyden tunnetta.

Minulle keskenmeno oli varsin raskas kokemus, johon liittyi paljon syyllisyyden, häpeän ja riittämättömyyden tunteita. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että olin epäonnistunut kun en pystynyt suojelemaan raskautta ja vauvaa. En ole ikinä tuntenut olevani niin riittämätön ja avuton kuin siinä hetkessä kun tajusin keskenmenon olevan käynnissä ja ymmärsin, etten voisi mitenkään pysäyttää sitä. Hetkittäin ajattelin, että olin aiheuttanut keskenmenon, koska en aluksi ollut varma, oliko vauva haluttu.

Keskenmeno on tabu asia, koska me toistelemme sen olevan tabu. Mutta ei sen pitäisi olla. Keskenmeno on hyvin yleistä – konservatiivisten arvioiden mukaan noin 15% alkaneista raskauksista päättyy keskenmenoon, mutta koska osa keskenmenoista tapahtuu niin aikaisilla viikoilla, ettei nainen välttämättä edes tiennyt olevansa raskaana, todellinen prosenttiluku on huomattavasti korkeampi. Tilastojen valossa meistä jokainen siis tuntee jonkun, joka on käynyt läpi keskenmenon – ja moni meistä on kokenut sen itse, jotkut useita kertoja. Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat yleisiä, ja moni meistä ajattelee aiheuttaneensa tapahtuneen jotenkin itse. Usein keskenmenoille ei kuitenkaan ole selkeää syytä – kaikkien raskauksien ei vain ole tarkoitus jatkua loppuun saakka.

Vaikka raskaus meni kesken suhteellisen aikaisessa vaiheessa (jossain raskausviikkojen 8-9 paikkeilla), ja vaikka minulla on jo kaksi lasta, suru oli, ja on, aitoa. Keskenmeno oli iso menetys, jota käsittelen yhä. Siksi toivon, että kun keskenmenoista puhutaan, keskenmenon kokeneelle annetaan tila ja oikeus surra omaa menetystä juuri sillä tavalla, mikä hänelle tuntuu oikealta – ilman vähättelyä, hyssyttelyä tai kyseenalaistamista. Olen valinnut puhua keskenmenostani julkisesti ja avoimesti, koska sen piilottelu olisi raskaampaa – se vaikuttaa minuun yhä päivittäin, ja kannan tätä menetystä mukanani varmasti tavalla tai toisella aina.

Kun naiset kuvailevat keskenmenoa, yksi sana toistuu tarinoissa lähes poikkeuksetta: yksinäisyys. Tunne siitä, että olemme menetyksen ja surun keskellä yksin. Mutta meidän ei tarvisi olla. Keskenmenosta saa puhua. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja annetaan surulle tilaa. Keskenmeno on henkilökohtainen menetys – mutta sitä ei tarvitse kantaa ja käsitellä yksin.

Keskenmeno on tabu vain, jos me teemme siitä tabun.

Puheenaiheet Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Ajattelin tänään

Asioita joista saa ja pitää puhua

Vuosi 2020 on ollut aikamoinen vuoristorata, eikä matka ole vielä ohi. Isoja asioita on tapahtunut sekä globaalilla tasolla mutta myös omassa henkilökohtaisessa elämässäni. Kenties kaikkien näiden isojen muutosten johdosta myös ajatukseni ovat olleet aikamoisessa myllerryksessä, ja tuntuu, että joskus on todella vaikeaa jäsennellä ja käsitellä omia tunteita ja mielipiteitä erinäisistä teemoista sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Jotkut näistä asioista ovat kiusallisia ja noloja, jotkut monimutkaisia ja kivuliaita, jotkut kenties hauskoja – joten miksipä en käsittelisi niitä kaiken kansan nähden julkisessa blogissa!

Minulla on sellainen paha tapa, että aina kun käyn läpi jotain raskasta, haastavaa tai vaikeaa, tai kun koen olevani jotenkin epäonnistunut, ajattelen ensimmäisenä: ”kukaan muu ei ajattelisi/tekisi näin.”

Kukaan muu ei istuttaisi lapsia tablettien eteen tuntikausiksi jäätelökulhon ja sipsipussin kanssa, jotta saa itse tehtyä muutaman tunnin töitä rauhassa. Kukaan muu ei ole kateellinen ystävien menestyksestä. Kukaan muu feministiksi itseään tituleeraava ei ole ottanut miehensä sukunimeä. Kukaan muu ei nuku samassa sängyssä 6- ja 3-vuotiaiden lastensa kanssa. Kukaan muu ei kamppaile äitiyden ja feminististen aatteidensa välillä.

Tylsä tosiasiahan on, että en todellakaan ole niin erityinen ja ainutlaatuinen, että olisin ajatusteni kanssa yksin. Ja usein se helpottaa kun kuulee, että myös muut painiskelevat samojen juttujen kanssa ja miettivät samoja kummallisia asioita. Kaikesta saa, ja pitää, puhua – eivätkä asiat koskaan muutu ja mene eteen päin, jos ei niitä nosteta päivänvaloon. Tämä koskee kenties erityisesti sellaisia asioita, joista on ehkä hieman vaikeaa ja kiusallista puhua ääneen.

Joten sellaisia juttuja ajattelin tässä blogissa käsitellä – asioita, jotka koen itse jollakin tapaa vaikeiksi ja monimutkaisiksi, enkä ehkä aina oikein edes tiedä, mitä mieltä niistä itse olen tai mikä on oikein tai väärin. Monet näistä asioista liittyvät omalla kohdallani nimenomaan äitiyden ja oman identiteetin käsittelyyn, feminismin ja äitiyden suhteeseen, ja naisena olemiseen patriarkaalisessa yhteiskunnassa – mutta varmasti muistakin teemoista löytyy käsiteltävää. Aiheet kumpuavat sekä omasta elämästä että yhteiskunnallisesta keskustelusta, ja toki otan myös ehdotuksia mielelläni vastaan!

Tällä hetkellä brainstorming-listalla on mm. seuraavat aiheet:

  • Äitiyden ja feminismin suhde: onko pitkä imetys, perhepeti tai lasten kanssa kotona oleminen epä-feminististä?
  • Onko OK olla kateellinen kaverin menestyksestä?
  • Saako feministi ottaa miehensä sukunimen?
  • Haluanko hidastaa tahtia koska haluan pitää itsestäni huolta – vai olenko vain laiska ja mukavuudenhaluinen?
  • Miksi haluan yhä laihtua, vaikka julistan kehopositiivisuutta ja itsensä hyväksymistä sosiaalisessa mediassa?
  • Miksi ärsyynnyn, jos lapseton ihminen kommentoi vanhemmuutta tai lasten kasvatusta?
  • Saako olla mielipide synnytyksestä, jos ei itse ole synnyttänyt?
  • Ovatko minun henkilökohtaiset valintani kritiikki toisenlaisia valintoja kohtaan? Miten voin puhua omista valinnoistani niin, että se ei kuulosta muiden kritisoinnilta?
  • Saako keskenmenoa surra julkisesti, kun on jo äiti?

Eiköhän näillä päästä alkuun. Teillä jokaisella on varmasti mielipiteitä monista näistä aiheista, ja haluan kuulla ne kaikki! Kuten tuolla edellä mainitsin, en lähde käsittelemään näitä teemoja siitä oletuksesta, että itse tiedän niihin vastauksen – vaan juuri sen vuoksi, että en tiedä. Kirjoittamalla ja sanomalla asioita ääneen pystyn jäsentelemään ja käsittelemään niitä paremmin, ja joskus saatan siinä prosessissa löytää jopa jonkinlaisia vastauksia – ja ainakin löydän keskustelun kautta uusia näkökulmia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Ja arvatkaa mitä? Nyt vähän jännittää.

Puheenaiheet Oma elämä Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta