Laihuus ennen muuta

Yli puolet suomalaisnaisista laihduttaa, ja joka kymmenes naisista käyttää oksentamista laihdutuskeinona, uutisoi HS tiistaina.

No. Viilatkaamme ensin pilkkua: Teksti on Hesarin sivuilla muotoiltu siten, ettei selväksi käy, käyttääkö kaikista naisista joka kymmenes oksentamista laihdutuskeinona vaiko ainoastaan joka kymmenes nainen siitä 50 prosentista, jotka lähtökohtaisesti laihduttavat. Eikä tutkimus, josta uutisessa kerrotaan, ilmesty kuin vasta perjantaina. En siis voi käydä selvittämässä tuota seikkaa (enkä kyllä taatusti jaksaisikaan).

Asiaan.

Miksi? Voi miksi ihmeessä, naiset hyvät?

On ihan hirmu ihanaa olla terve. Ja normaalipaino on kyllä kytköksissä terveyteen. Mutta ihmiset, jotka käyttävät oksentamista laihdutuskeinona tuskin yrittävät laihduttaa terveytensä tähden.

Miksi on niin tärkeää, että naisihmisen pitäisi täyttää tässä maailmassa niin mitättömän pieni tila kuin suinkin vain mahdollista?

Ei niin, ettenkö olisi itse joskus laihduttanut, olen minä. Laihdutin ja sairastuin sitä myöten syömishäiriöihin teini-iän kynnyksellä. Toipuminen kesti pitkälle yli kymmenen vuotta. Osaltaan asiaa vaikeutti ajatus siitä, että minun ei pitäisi viedä sitä tilaa tässä maailmassa, minkä fyysisesti vein. Että pitäisi olla pienempi. Että menin sitten aina ajattelemaan, että minun kuitenkin täytyisi yrittää laihduttaa.

Setviteltyäni asiaa, maailmaa, itseäni riittävän kauan tein päätöksen: lopetin laihduttamisen, lopetin lopullisesti. Päätin tehdä asioita puhtaasti terveyteni tähden. Päätin, että saan syödä ihan mitä haluan, kunhan ensin huolehdin siitä, että tarjoan keholleni kaikki ne ravintoaineet, mitä tarvitsen voidakseni hyvin. Mitä tarvitsen, että luuni olisivat vahvat vielä eläkeiässäkin. Mitä tarvitsen, että ihoni hehkuisi terveenä, että hiukseni pysyisivät paksuina ja kiiltävinä. Mitä tarvitsen, että aivoni toimisivat normaalisti. Mieluusti toki haluan tarjota itselleni nämäkin ravintoaineet mahdollisimman maittavassa muodossa.

Tein päätöksen harrastaa liikuntaa juuri siinä määrin ja sellaisilla tavoilla, mitkä saavat oloni fyysisesti hyväksi ja mieleni iloiseksi. Harrastan liikuntaa, että selkäni ei jumitu, että niska-hartiaseudun kivut pysyvät poissa. Harrastan liikuntaa, että saan sen myötä touhuta sosiaalisia kivassa porukassa, vaipua ajatuksiini pitkillä lenkeillä, purkaa paineita iskemällä säkkiä. Ja harrastaessani riemuitsen siitä, että olen ymmärtänyt olla hyvä itselleni. Saan tuntea olevani fyysisesti kykenevä asioihin, jotka olisivat olleet minulle mahdottomia vielä silloin, kun en pitänyt itsestäni huolta.

Ei siinä mitään, jos ihailee normaalipainoa, koska tahtoo olla terve, hyvinvoiva ja vieläpä terveen ja hyvinvoivan näköinen. Mutta laihuuden tavoittelu pelkän laihuuden tähden… Jo pelkkä ajatus moisesta tekee minut surulliseksi. Koska vaikka näin joku saavuttaisikin laihuuden, niin ei se laihuus ihmistä onnelliseksi tee. Ja tuskinpa kovin kauniiksikaan.

ps. Uteliaille tiedoksi myös seuraava: Tein päätöksen lopettaa laihduttaminen useita vuosia sitten ja päätös on pitänyt. Huvittavaa kyllä, olin päätöksen tehdessäni lievästi ylipainoinen, nykyisin kymmenisen kiloa kevyempi.

Linkki Hesarin uutiseen uteliaille:

http://www.hs.fi/kotimaa/Tutkimus+Yli+puolet+suomalaisnaisista+laihduttaa/a1305557750600