Ilman isää isänpäivänä

Nämä isänpäivät ovat viimeiset vuodet olleet aivan kamalia minulle. Tunteet heittävät kuperkeikkaa ja tunnen selittämätöntä kiukkua, yksinäisyyttä ja surua.

Kasvoin käytännössä täysin ilman isää. Pari kymmentä vuotta meni, enkä kokenut sitä edes erityisen haitallisena, olin niin tottunut siihen. Kun asiat romahtivat äitini kanssa, isän kaipuu iski. Kaipasin sitä, että minulla olisi edes yksi vanhempi johon luottaa. Äitini ei ollut enää äiti minulle, koska hän itse oli mielenterveysongelmiensa kanssa kuin pieni lapsi. Ei hän koskaan minulle ”oikea vanhempi” ole ollutkaan, en vain ymmärtänyt sitä nuorempana, koska olin niin tottunut siihen. En ollut nähnyt muunlaista elämää.

Olen yrittänyt olla noteeraamatta isänpäivää millään tavalla. Eihän minulla ole isää, jota voisin muistaa silloin. Kuitenkin se pienen tytön suru, ikävä ja kateus muita lapsia kohtaan joilla on isä nousee pintaan.

Mieheni lähti isänsä luokse. Olen onnellinen siitä, että hänellä on loistavat vanhemmat, mutta samalla se suru omasta kohtalosta nousee pintaan sitä katsellessa. Olen kateellinen siitä, että minulla ei ole ketään ketä muistaa. Minulla ei ole ketään kelle soittaa, kun elämä potkii päähän. Minulle ei vanhempani soittele kysyäkseen mitä kuuluu. Jos he soittavat, he haluavat vain apua omiin ongelmiinsa; huomioo, kuuntelijaa, rahaakin jopa pahimmillaan.

Nyt mä sitten yksin itken täällä kotona sitä, kun tunnen olevani yksin. Toivotan paljon onnea kaikille hyville isille, jotka rakastavat lapsiaan ja huolehtivat heistä. Toivon myös, että kaikki te keillä on vanhemmat siinä, muistaisitte heitä ja kertoisitte sen kuinka merkityksellisiä he ovat teidän elämässänne. Hyvää isänpäivää.