Myötätunnon voima

Tänään mä haluan kirjoittaa empatian parantavasta voimasta. Ihmiselle kuka on kokenut rankkoja asioita pienikin myötätunnon ele voi olla merkitsevä. Mä olen pohtinut omaa selviytymistäni tästä elämästä ja sen kantavia voimia. Kun itse olen ollut aivan hukassa, toisen ihmisen empatia mua kohtaa on ollut asia josta mä olen saanut todella paljon.

Nykypäivänä monen ajatusmaailma keskittyy vain ”minä, minä” mentaliteettiin. Ollaan urakeskeisiä ja ajatellaan sitä mitä itse saavutetaan elämältä. Ei haluta katsoa ulkopuolella tapahtuvia asioita, koska ajatellaan, että ne ei kuulu mulle. Ihmiset suhtautuu usein asioihin niin, että eivät voi muuttaa asioita, niin eivät niihin puutukkaan. Mutta kuinka moni miettii, että se pienikin teko tai ele saattaa olla todella merkitsevä sille ihmisille, joka kärsii.

Mä kerroin kerran eräille ihmisille mun tarinani. En kertonut sitä itseni takia, vaan valottaakseni läheisen ihmiseni elämää, jonka takia näitä ihmisiä tapasin. Mun ei ollut tarkoitukseni auttaa itseäni, vaan tätä läheistäni. Kun kävimme asioita läpi, toinen näistä henkilöistä rupesi itkemään. Ei parkunut kuin pieni lapsi, vaan muutamalla kyyneleellä ja muutamalla sanalla kertoi kuinka pahalta hänestä tuntuu kaikki mun kokemani asiat. Se, että olen selvinnyt oikeasti paljosta. Tämä koko tilanne vaikutti muhun suuresti. Ymmärsin sen kuinka rankkoja asioita oikeasti olen käynyt läpi ja se pieni myötätunnon ele antoi mulle myös voimaa käsitellä niitä. Koin, että minäkin olen tärkeä, eikä se olen vain ”ihan ok”, että jotkut ihmiset kantaa enemmän kuin toiset. Mä kiitän tätä ihmistä suuresti tästä, koska kaikki ihmiset eivät vain ole kykeneväisiä niin kutsutusti astumaan toisen saappaisiin.

Se oli se pieni hetki, se vieras ihminen. Hän antoi mulle paljon, vaikka ei sitä varmaan tiedäkkään.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

True Life 2

Koskien edellistä kirjoitustani narsistisesta äidistäni haluan valottaa tuntemuksiani siitä miltä tuntuu kasvaa narsistin lapsena.

Tyhjyys sisälläni

Viime päivinä mulla on paljon pyörinyt mielessäni tyhjyys, jota tunnen sisälläni. Se tyhjyys tulee siitä, että mun oma minuuteni ei ole päässyt kasvamaan täydeksi. Tähän asti olen aina vain ihmetellyt miksi tunnen itseni niin erilaiseksi kuin muut ja miksi en osaa ajatella asioita mitä minä haluan. Olen aina pistänyt muut etusijalle. Harrastukset ovat mulle melko vieras asia, en nauti erityisesti musiikin kuuntelusta, en ole koskaan keskittynyt suuremmin omaan hyvinvointiini. Musta tuntuu, että olen vajavainen. Mun identiteettini ei ole päässyt kehittymään täyteen mittaansa, koska olen aina ollut äitini talutusnuorassa.

Olenhan mä tottakai kapinoinut äitiäni vastaan teininä. En siis aina ole ollut pelkästään äitini sylkykuppi, mutta tästäkin seurasi vain äitini väkivaltainen käytös minua kohtaan. Ja hän syyllisti minua asiasta ja raahasi mm. psykologille. Siellä hän käänsi asian niin, että minussa on vika, kuten itsekkin olen pääasiassa ajatellut. Loppupeleissä mun kapinointini teininä oli todella pientä tilanteeseen nähden; en kuitenkaan sekaantunut huumeisiin tai harrastanut irtosuhteita. Alkoholia kyllä käytin ja vietin aikaa ystävieni kanssa. Tätä ennen äitini oli aina suhtautunut minuun kuin aikuiseen. Onko se sitten jokin yllätys, että käyttäydyn kuin aikuinen? Olin katsellut vierestä, kun äitini avioitui väkivaltaisen juopon kanssa ja kuunnellut tämän ”mukamas miehen” solvauksia minusta. Minä olin se kuka soitti poliisit, kun äitiäni hakattiin. Minä olin se kuka kuunteli solvaukset tästä. Puolustiko äitini minua? Ei todellakaan. Erosiko hän tästä miehestä? Ei vasta kuin viiden vuoden päästä.

Meidän perheen lapset, eli minä ja sisarukseni reagoivat. Sisarukseni raahattiin lasten suljetulle ja minä sain kunnian toimia yhtenä perheen aikuisena. Kunnes minutkin raahattiin psykologille. Näin jälkeen päin ajateltuna, monen teidän mielestä tämä on varmasti itsestään selvyys, onko se ihmekkään, että lapset reagoivat? Eihän se ole lasten vika, jos kasvavat rikkonaisessa ympäristössä. Se on vanhempien vastuulla, mutta meidän vanhemmat eivät koskaan osanneet ottaa siitä vastuuta.

Suhteet Oma elämä Mieli