True Life 2

Koskien edellistä kirjoitustani narsistisesta äidistäni haluan valottaa tuntemuksiani siitä miltä tuntuu kasvaa narsistin lapsena.

Tyhjyys sisälläni

Viime päivinä mulla on paljon pyörinyt mielessäni tyhjyys, jota tunnen sisälläni. Se tyhjyys tulee siitä, että mun oma minuuteni ei ole päässyt kasvamaan täydeksi. Tähän asti olen aina vain ihmetellyt miksi tunnen itseni niin erilaiseksi kuin muut ja miksi en osaa ajatella asioita mitä minä haluan. Olen aina pistänyt muut etusijalle. Harrastukset ovat mulle melko vieras asia, en nauti erityisesti musiikin kuuntelusta, en ole koskaan keskittynyt suuremmin omaan hyvinvointiini. Musta tuntuu, että olen vajavainen. Mun identiteettini ei ole päässyt kehittymään täyteen mittaansa, koska olen aina ollut äitini talutusnuorassa.

Olenhan mä tottakai kapinoinut äitiäni vastaan teininä. En siis aina ole ollut pelkästään äitini sylkykuppi, mutta tästäkin seurasi vain äitini väkivaltainen käytös minua kohtaan. Ja hän syyllisti minua asiasta ja raahasi mm. psykologille. Siellä hän käänsi asian niin, että minussa on vika, kuten itsekkin olen pääasiassa ajatellut. Loppupeleissä mun kapinointini teininä oli todella pientä tilanteeseen nähden; en kuitenkaan sekaantunut huumeisiin tai harrastanut irtosuhteita. Alkoholia kyllä käytin ja vietin aikaa ystävieni kanssa. Tätä ennen äitini oli aina suhtautunut minuun kuin aikuiseen. Onko se sitten jokin yllätys, että käyttäydyn kuin aikuinen? Olin katsellut vierestä, kun äitini avioitui väkivaltaisen juopon kanssa ja kuunnellut tämän ”mukamas miehen” solvauksia minusta. Minä olin se kuka soitti poliisit, kun äitiäni hakattiin. Minä olin se kuka kuunteli solvaukset tästä. Puolustiko äitini minua? Ei todellakaan. Erosiko hän tästä miehestä? Ei vasta kuin viiden vuoden päästä.

Meidän perheen lapset, eli minä ja sisarukseni reagoivat. Sisarukseni raahattiin lasten suljetulle ja minä sain kunnian toimia yhtenä perheen aikuisena. Kunnes minutkin raahattiin psykologille. Näin jälkeen päin ajateltuna, monen teidän mielestä tämä on varmasti itsestään selvyys, onko se ihmekkään, että lapset reagoivat? Eihän se ole lasten vika, jos kasvavat rikkonaisessa ympäristössä. Se on vanhempien vastuulla, mutta meidän vanhemmat eivät koskaan osanneet ottaa siitä vastuuta.