Ulkonäöllä on varmasti väliä – tiettyyn pisteeseen asti
Mä luin meidän kesärengin Annan jutun ulkonäön tärkeyden pohtimisesta ja olonsa kauniiksi tuntemisesta. Koska tämä on mun mielestä todella iso ja merkittävä osa jokaisen kauneutta, mä kerron teille nyt vähän siitä, kuka mä tällä hetkellä olen.
Tässä mä olen reilut 2,5v. sitten.
Aika skinny biatch verrattuna nykyiseen, vaiko? Noh, johtuneeko se kasvaneesta iästä, massasta vai oman itseni tuntemisesta, voin kertoa olevani tällä hetkellä loppupeleissä onnellisempi, kuin muutama vuosi sitten.
Tuolloin mä olin pudottanut painoa nopeasti ja aivan vääristä syistä. Päähän siinä meni sekaisin, enkä miettinyt jutun pitkäkestoisuutta tai sitä, kenen vuoksi siellä salilla huhkin ja mätkin tonnikalaa kurkusta alas tölkkitolkulla.
Jos mun kuuluisi painaa 60kg, niin siinä painossa pysyminen olisi varmaan helppoa ja vaivatonta. Kun sen painoisena ainoa ajatus taas on, miten vetää paino vielä alemmaksi ja puristella viimeisiä makkaroita vyötäröllä, on elämän fokus vähän väärässä paikassa.
Tässä mä olen nyt, tänä iltana. Mä mietin kyllä rehellisesti sanottuna viikoittain, että pitäis varmaan treenata enemmän ja syödä vähän säännöllisemmin, mutta se ei millään tapaa kontrolloi mun elämääni. Mä käyn salilla, koska mulle tulee siitä hyvä olo, enkä siksi, että kalorit palaa. Mä en juurikaan käytä meikkiä, sillä olen mielestäni kauniimpi luonnollisen näköisenä.
Treenattu kroppa ja terve iho on kaunis, vaikka siinä olisi muutama prosentti enemmän rasvaa. Mä en enää halua luikuksi, vaan terveeksi ja urheilulliseksi ja mieluiten vähän muodokkaaksikin.
Mä toivon, uskon ja tiedän, että aikanaan mun paino ja elämäntavat normalisoituvat kokonaan, mutta siihen asti mä olen ja elän tän ihmisen ja ruumiin kanssa, joka löhöää juuri nyt sohvalla ja näpyttää tätä tietokonetta. En mä halua hukata upeita hetkiä ja oivalluksia oman itseni seurassa ja keskittyä negatiivisiin asioihin.
Omat haamuni ja ne huonot hetket kohtaan rehellisesti silmästä silmään ja varsinkin juuri nyt tässä tarinaani teille jakaessani.
Mulle tulee silloin tällöin päiviä, joina vihaan kroppaani ja naamaani. Niitä on kuitenkin aika paljon harvemmin, kuin aiemmin.. Oikeastaan verrattain todella harvoin.
Mä nimittäin tiedän, että mussa on todella paljon muutakin, kuin pari ylimääräistä kiloa, jotka saattavat häiritä joitakin ihmisiä. Rehellisesti sanottuna: Fuck ’em. Mulla on niin paljon annettavaa itselleni ja mun läheisille, että itsesäälissä ja tuntemattomien ihmisten mahdollisissa mielipiteissä rypeminen tuntuu ajatuksena naurettavalta ja siltä, että aliarvioin ja -arvostan kaikkea sitä, mitä olen tehnyt itseni ja urani eteen.
Kuulostanpa itseriittoiselta kusipäältä, mutta mun mottoni on silti seuraava:
Mä olen oman elämäni tärkein ihminen.
Itsesääliin voi hukkua ja siksi kannattaa opetella rakastamaan peilikuvaansa ja tyyppiä sen ruhon ja naamarin sisällä jo tänään. Nappaa siis kiinni lähimmästä pelastusrenkaasta (oli se vöytäröllä tai ei) ja kampea itsesi takaisin pinalle!
Anna, mä uskon vahvasti siihen, että säkin löydät omat voimauttavat ajatuksesi ja tapahtumasi. Sun täytyy vain luottaa ja uskoa itseesi. Kukaan muu ei tee sitä sun puolestasi, vaikka tukea ja ymmärrystä vierustovereilta löytyisikin. Itseään ei saa määrittää toisten ihanteiden ja mielipiteiden kautta.
Pusuja,
Sape