Lankutus. Tuo vatsalihaksen treenaamisen jaloin ja kamalin muoto. Siis aivan kertakaikkisen kamala. Keskiviikkona se olisi voinut koitua mun kohtalokseni, koska olin yksinkertaisesti hölmö.

Tässä blogissa on lankutettu mm. Tukholmassa, mutta kuka olisi arvannut, että vaarallisin paikka lankuttaa on Pasilan Radiotalon viidennessä kerroksessa?

Meillä oli aamussa keskiviikkona työhyvinvointiin ja kuntoiluun liittyvän haastiksen lopuksi tarkoituksena tehdä nopea ja tehokas minijumppa, johon me tartuttiin Ilen kanssa heti! Jostain syystä minä päätin tehdä siitä jonkinlaisen kilpajuoksun ja todistaa, että tämä pläskihän ei jää viikoittain kovaa treenaavasta Uusivuoresta jälkeen kyykyn kyykkyä…

Eilen keskustellessamme tapahtumista Ile totesi, ettei tiennyt kyseessä olleen minkäänlaisen kilpailun. Niin, eihän sellaista ollutkaan, missään muualla kuin minun pääni sisällä 😀

Lopetettuani treeniblogini vajaa vuosi sitten, on elämässä tapahtunut melkoisesti ja olen napsinut mukavan määrän lisää elopainoa ja kas, jostain syystä tuollainen korkean intensiteetin treeni ei sujunut ihan yhtä keveästi, kuin viime talvena… Kaikki minitreenimme liikkeet olivat sellaisia, joiden tekniikka minulla on syvällä takaraivossani, mutta koska piti repiä, olin viimeisen lankutuksemme kohdalla ilmeisesti melko poikki, enkä todellakaan kiinnittänyt tekniikkaani mitään huomiota. 

En muista tuosta aamun viimeisestä puolituntisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että päätäni viilsi äkkiä kova kipu ja huono olo valtasi kehoni melko nopeasti. Pidättelin viimeiset biisit oksennusta, mutta pistin kaiken vain sen piikkiin, että NOH, tällaista kovan treenin tekeminen vähän pulskana ja huonokuntoisena varmaan on! 

Meidän piti äidin kanssa olla illalla Puoli Seitsemän -ohjelmassa vierailemassa, joten päätin lähteä pikimmiten kotiin tankkaamaan ja syömään särkylääkettä, mutta päästyäni toimituksen käytävän puoleen väliin, iski huono olo uudestaan.. Tiedättekö, se olo, kun tiedät että kohta sisuksistasi ryöppyää tavaraa oikein olan takaa….

Tilanne oli melko toivoton. Lähimpiin saniteettitiloihin oli matkaa noin 30m, lähtisin suuntaan kuin suuntaan.. Muovipusseja tai vastaavia apuvälineitä ei löytynyt laukkuni kätköistä, joten ainoa mahdollisuuteni oli hyökätä jonkun tuottajan toimistoon. Arvottuani muutaman oven kohdalla valikoin uhriksi ystäväni Jennyn, jonka roskakoriin tyhjensin vatsani sisältöä melkoisella antaumuksella. Oloni oli melko hutera ja pääni ei välttämättä toiminut ihan tavalliseen malliinsa, joten jatkoin matkaani kohti autoani, aina silloin tällöin huilaten.

Istuessani autoon aloin pohtia, onkohan tämä ajaminen nyt kuitenkaan se fiksuin valinta tässä olotilassa.. Kotimatkani varrella on kaksi pätkää, joilla nopeus on 100km/h, joten yllättävä oksennus ei välttämättä olisi ollut paras ratkaisu liikenneturvallisuuden kannalta.

Tuottajamme kehotti minua lähetyksen lopuksi käymään työterveyshoitajan pakeilla, jonne matkani suuntasinkin. 

Odotushuone oli suoraan 90-luvulta ja samaa sarjaa olivat myös sen lehdet. En löytänyt huoneesta ainoatakaan roskakoria tai vessaa, joten huolestuin hieman tietäen olotilani epästabiilin luonteen. Tein kuitenkin vakaan päätöksen siitä, että spontaani oksentaminen sai nyt riittää. Sehän on monesti toimivaa, että vain päättää, että nyt en enää tee asiaa johon minulla ei ole mitään kontrollia, eikö?

Arvaatte varmaan, mitä seuraavaksi tapahtui. 

Pääsin paniikinomaisella wc/roskis/pussi/ruma laukku -kierroksellani kohti talon ulkoaulaa ja päätin suunnata ulos, mutta jostain sisältäni kumpusi syvä häpeä, sillä talon portailla oli ihmisiä. Oli siis todella paljon parempi vaihtoehto kääntyä ja oksentaa suoraan ovimatolle ja lasiovea päin………….. Kävin kertomassa tapahtumasta ja pahoittelemassa syvästi työterveysosastomme sihteerille, joka totesi että nyt on aika saada tämä nainen hoitoon ja pian 😀

Kertoessani tapahtumaketjua hoitajalle, alkoi tilanne ensimmäistä kertaa hieman huvittaa: ”No.. Mä tota, lankutin itseni tähän tilaan.. Joo, vähän heittää näkökentässä. Joo, on aika heikko olo..”

Sain käskyn ottaa heti yhteys oman alueeni päivystykseen ja soitinkin ensin Tapiolan terveysasemalle, josta oireiden perusteella sain käskyn soittaa Jorviin. Siellä kuvailuni aiheuttivat välittömän käskyn tilata ambulanssi ja kiidättää itseni heidän päivystykseensä. Paikalle hälyttämäni Tuula-Äippä oli kuitenkin vain kivenheiton päässä, joten päätin ottaa riskin ja matkata sairaalalle äidin kyydissä.

Turun moottoritietä pitkin silmät kiinni huristellessani päähäni palasi muisto tunnin takaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jennyn roskis. Jonka jätin paikoilleen. Oksennuksineen. Fuck… Yritin soittaa työtoverilleni, mutta puhelimensa tuutatessa varattua päädyin lähettämään nopean sairaskertomuksen ja pahoittelut mahdollisesta yllätyksestä huoneessaan. Eikai mikään lähennä kahta ihmistä, kuin toisen epämieluisten eritteiden sietäminen? Ei minun mielestäni ainakaan. 

Päästyämme Jorviin, minut otettiin välittömästi päivystykseen ja verenpaineet, pulssi yms. tsekattiin totuttuun tapaan ja jäätyäni hetkeksi yksin, aloin pian tyrskähdellä, varsinkin kun kuulin hoitajan kertovan lääkärille tilanteestani käyttäen myös sanaa lankutus… 😀 

Luonani hetken kuluttua vieraillut lääkäri totesi, että oireeni viittaavat lukinkalvonalaiseen verenvuotoon, mistä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Nopea salagooglaus kertoi kyseessä olevan yksi yleisimmistä ja kah myös vaarallisimmista aivoverenvuodon tyypeistä. Koska yleensähän aivoverenvuodot ovat ihan piece of cake…

Poissulkutekniikkaa käyttäen minut lähetettiin pään magneettikuvaukseen sekä verikokeisiin ja istuessani hieman nälkäpelin Peetaa muistuttavan pyörätuolikuskini kyydissä facepalmailin hiljaa ja mietin, miksi.. MIKSI pitää aina olla niin perkeleen sisukas? Miksi piti lankuttaa se viimeinen puoli minuuttia? Mitä jos olen nyt lankuttanut itselleni aivovaurion? Kuinka tyhmä voi ihminen taas kerran olla?

Muutama tunti lääkärin ensimmäisen vierailun jälkeen ensimmäiset testini olivat valmiit ja aivokuva näytti onneksi puhtaalta, mutta lääkäri halusi varmuuden vuoksi vielä tsekata selkäydinnesteeni, koska no.. Parempi että tutkitaan, kuin että kupsahdan seuraavan päivän aikana ja kävisi huonosti -___-

Ajatus selkäytimeni sörkkimisestä alkoi toden teolla iljettää, enkä muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä yltä päältä kylmässä hiessä, kuin itseäni sikiöasentoon puristaessani. Lääkärini Laura oli kuitenkin äärimmäisen sukkela ja taitava minua piikittäessään, eikä selkäytimeni hiplailu tuntunut verikoetta kummoisemmalta. Neste oli silmämääräisesti kirkasta, mutta se käytettiin vielä labrassa varmuuden vuoksi.

Kahdeksan tuntia aamuisen riehumiseni jälkeen sain terveen paperit, käskyn syödä pari päivää panadolia ja ottaa rauhallisesti. Että sellainen rumba, koska lankku. Voi hele… Lopullinen diagnoosi oli siis lihasperäinen jumahdus ja sen ”melko rajut” sivuoireet. Kaikki on ns. hyvin. 

Jatkan siis tästä säikähdyksestä toivuttuani hc-treenailun sijaan mukavia uintireissujani, pitkiä kävelylenkkejä ja muita keveän aktiivisia harrastuksiani vielä tovin, ennen kuin siirryn edes kuntosalin puolelle. Hitaudesta seuraava hyvyys, olen kuullut että siinä on se juju :B

Syyt siihen, että jaoin tämän tarinan kanssanne, ovat simppelit:

1) Jos olisin ollut viimeisen vuoden ajan sellaisissa hengen ja ruumiin voimissa, että olisin liikkunut aktiivisesti, ei näin todennäköisesti olisi käynyt. En nyt ala purkaa syitä siihen, miksi olen ollut ja olen edelleen rapakunnossa, koska en halua. Uteliaita varten sanotaan vaikka perus blogosfäärin tyyliin, että viime vuonna kävin sukelluksella ehkä ja toivottavasti elämäni syvimmissä vesissä, eikä siinä pään hajoillessa ruumiin hyvinvointi ja sen ylläpitäminen valitettavasti onnistunut.

Tästä päästäänkin siihen, että jos olet jaksanut tehdä yli puolen tunnin korkean intensiteetin kestävyystreenejä 1,5v sitten, ei tarkoita sitä että voisit tehdä niitä elettyäsi vuoden verran kuin pellossa. Älä edes yritä, tai saatat olla sairaalassa 😀

2) Kiinnittäkää huomiota tekniikkoihinne!! Minä en ole ensimmäinen ihminen, joka teloo itsensä huolimattomuuden, tyhmän sisun ja väärän tekniikan takia. Se, että osaat jonkin asian vaikka unissasi, ei tarkoita sitä etteikö sinun pitäisi silti keskittyä sen tekemiseen täysillä. Vähän sama, kuin olisin ajanut autoa ja yrittänyt samaan aikaan pelata Clash of Clansia, kolarihan siitä olisi seurannut.

Yleensä vammat ovat huomattavasti lievempiä, mutta varsinkin kovalla teholla treenatessa voi käydä huonosti. Käytännössä vastaavanlainen aivoverenvuoto voisi sattua ihan missä tahansa ja melkeinpä kenelle tahansa.

3) Tässä olisi ihan oikeasti voinut käydä huonosti. Vaikka mua kuinka naurattaa se, että oksensin työkaverini roskakoriin ja jouduin viemään yhden päivystyspaikan Jorvissa ”turhaan”, ovat äkilliset ja kovat pään alueen kipuilut ja varsinkin niistä johtuvat rajut fyysiset oireet kuten näköhäiriöt ja oksentelu äärimmäisen vakavia. 

Vaikka minulla kävi tällä kertaa hyvä tuuri, tilanne olisi erittäin helposti voinut olla hengenvaarallinen. Älkää siis ikinä vähätelkö oireitanne vastaavassa tilanteessa, vaan ottakaa veroeuroistanne ilo irti ja tutkituttakaa itsenne, ettei käy hullusti.

Nyt olisi muuten oiva hetki jakaa teidän karuja liikuntatapaturmianne.

Kerro siis kommenteissa milloin riehuit oikein olan takaa ja mitä siitä seurasi?