When the night falls

Yöt olivat ennen ahdistavia ja pelottavia, mutta nykyään rakastan niitä.

Yöllä kukaan ei soita ja vaadi huomiotasi, ellei todella tarvitse apuasi. Yöllä saan olla ja tehdä omia asioitani. Voin maata sängyssä vaikka aamuun asti omien ajatusteni kanssa, eikä kukaan keskeytä. Ei edes Whatsappin käskevä kilinä.

Toisinaan joku toinen yöeläin saattaa kokeilla kepillä jäätä ja aloittaa keskustelun yhteisöpalvelun suojissa, mutta koko muun aikavyöhykkeen nukkuessa kommunikaation säännöt ovat erilaiset. Ajatukset juoksevat eri tahdissa kuin päivällä ja keskustelukumppani on kuin rikostoveri. 

Nyt pitäisi nukkua, mutta täällä me vain istutaan molemmat, tietokoneen valo kasvoilla hohtaen.

Tuskastuttavin hetki yöstä on kuitenkin se, kun tajuat että unta on turha metsästää vaikka apuvoimina olisi kissat, koirat tai kanilauma. Jos on onnekas, herätyskello ei soi seuraavana aamuna laisinkaan. Silloin voi päästää itsensä valloilleen, koska yöllä kaikessa on jotain vähän tavallisesta poikkeavaa.

Yöllä tekee aina asioita, jotka eivät koskaan päivänvalossa juolahtaisi mieleen. Voi vaikka maalata itsensä siniseksi ja tuntea olevansa jonkinlainen supersankari. Voittamaton ja upea.

Tai miten niin vain tuntea? Ehkä yöllä olen oma itseni ja päivisin vain leikin olevani joku Saara.

Shh…

 

p.s. Huomenna luvassa yöllinen video tämän lookin rakentamisesta.