Heips!

Taas on yksi viikko takana, ja kulunut ihan älyttömän nopeasti. Olen alkanut ymmärtämään tätä maata ja tätä kieltä. Ja vielä en ole nähnyt yhtään humalaista, enkä väkivaltaista ihmistä. Mistäköhän kaikki stereotypiat on lähtöisin…?

Ne sanoo, että mä oon isänmaallinen, kun mulla on  Suomenliput kynsissä maalattuna, mutta täällä ei voi päätään kääntää ilman, että näkee Venäjän ja/tai Chuvashin (”osavaltio”) lipun. Nämä ylläolevat liput on Novocheboksarskin 55th Anniversary- päivältä, jolloin oltiin vaihtari kaverini ja parin muun kanssa katsomassa motor-showta. Illalla olisi ollut vielä ilotulitus, mutta jouduin lähtemään kotiin aikaisemmin.

Tästä pääsenkin siihen miten olen oppinut arvostamaan Suomea, ja sitä miten saan olla nuorena ja naisena itsenäinen. Pikku hiljaa alkaa kiehumaan, kun en saa pimeän tultua lähteä yksin ulos, koska se on ”vaarallista”. Joo, en sitä kiellä, ettei täällä tapahtuisi yön pimeinä pikkutunteina pahoja asioita, mutta esim. klo 19 arki-iltana ketään tuskin kiinnostaa tuulihousuihin ja -takkiin pukeutunut lenkkeilijä. Host-siskoni haluaa tulla aina mukaani, kun lähden jonnekkin ja pyytää palaamaan kotio jo kuuden-seitsemän jälkeen…. 

Tämä on myös paikoin aivan uskomattoman kaunis kaupunki. Kuitenkin näitä Venäjälle ”tyypillisiä” karuja paikkoja löytyy, mutta mun mielestä nämä on niin karuja, että ne on jopa kauniita. Does it make any sence??

Löydettiin myös Cheboksaryn huimasta kahdesta geokätköstä toinen. Suunnitteilla on tehdä oma AFS-kätkö tänne… 

Huomatkaa, jopa kukatkin on Venäjän lioun väreissä… ;P

Jos ikinä tulette Venäjälle, niin suosittelen lämpimästi koko sydämestäni maistavan kotitekoista Borsch-keittoa ♥ 

Kouluihin ei siis todellakaan mennä collareissa ja hupparissa, niinkuin mulla on tapana, vaan pojat puku päällä, tai vähintään kauluspaita ja tytöillä ”bissnesslook” tai miksi tuota tyyliä nyt kutsutaankaan….

Täällä yksin ollessani olen myös alkanut tuntea itseni todella yksinäiseksi. Silloin tällöin joku on ympärillä, mutta siltikin tuntuu todella raskaalta hymyillä, enkä oikein osaa sanoa miksi. En usko, että mitään koti-ikävääkään ole, ja perheeni on tosi ihana. Ainut, että vaikka kuinka ihana ja hyvä ihminen host-siskoni on, niin musta tuntuu ettei oikein tulla toimeen. Tai ehkä tuo on huono ilmaisu, paremmin sanottuna meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin katto pään päällä.. 

 Tänään onneksi olin onnekseni host-siskoni luokan  kanssa eräänlaisella koulun virkistäytymis päivässä ja mulla oli ihan huikeaa! Sain tosi paljon kavereita, ja suurin osa heistä puhui nuoresta iästä huolimatta hyvin englantia ja ne jotka eivät puhuneet, puhuin heidän kanssaan venäjää! Toisin, kuin omassa koulussani, kukaan ei puhu mulle luultavasti koska ujostelevat kielimuuria, mikä on tosi iso harmi 🙁 
Mutta tänään oli aivan mahtava päivä, hyvää ruokaa, hyvä seura, pelikortit ja huono sää <3 voiko leireily paremmin mennä?

-S