Vaikeuksien kautta voittoon

Hei!

Viimeksi, kun päivittelin oli vielä syksy. Paljon on siitä tapahtunut. Paljon olen oppinut. 

_MG_7186-002.JPG

Meillä oli pari koirulia hoidossa. Ei auttanut yhtään ikävää omaa haukkua kohtaan…… 

Mitä sitten on tapahtunut?

Riidasta seuraavana päivänä (josta voit lukea edellisestä postauksesta) vaihdoin perhettä, mutta vain väliaikaisesti. Oli sekin parempi, kuin mitään. Tarkoitus oli asua kaksi-kolme viikkoa kyseisessä perheessä, tai kunnes mulle löytyy uusi perhe. Perheeseen kuului 17-vuotias tyttö, joka oli viime vuonna vaihdossa myös, joten hän toimi nuorena vapaaehtoisena, hänen äitinsä, isoäitinsä (babushka) ja kissa. Tytön kanssa ei melkein koskaan puhuttu vaikka oltiin samassa koulussa ja tunsimme, mutta hän valmistautui loppukokeisiin (nää venäläiset ottaa koulun _oikesti_ ihan tosissaan – eikä millään hyvällä tavalla) eikä sen johdosta hänellä ollut aikaa/kiinnostua kaveerata kanssani. Sen sijaan babushka oli aina kotona, ja koulun jälkeen odotti lämmin mausteinen ja maukas keitto, salaatti ja pääruoka – sekä usein myös jälkiruoka! Aamuisin hän laittoi aamupalan valmiiksi ja teetä juotiin aina kun oli aikaa. Ja teen ääressä, luonnollisesti, keskusteltiin ummet ja lammet läpi. Ensimmäisinä päivinä siellä huomasi, kuinka paljon (silti vähän) puhuin jo venäjää kun en perheessä puhunut lähes sanaakaan englantia! 
Perheen äitistä tuli mulle kuin toinen äiti. Vaikkei hän töiden lomasta paljoa kerennyt kotona ollakkaan, silti hänen aivan liian lämmin ja hyvä sydäminen olemuksensa sai minut tuntemaan itseni kotoisaksi. Teimme myös paljon asioita yhdessä, kuten kävimme uimassa, saunomassa ja hän vei minut myös tammikuussa avanto-uimaan, kun täällä oli Kristuksen ristiäis juhla.

Noh, alkoi sekin sitten pidemmän päälle stressaamaan. Kolmannen viikon jälkeen aloin kyselemään päivittäin vapaaehtoiselta perheestä tietoa, jolloin sain joka kerta kieltävän vastauksen tai että vaihtoehtoja on, mutta johonkin nekin vaihtoehdot aina vain katosi…  Aloin voimaan pahoin, kun ei ollut mitään tietoa tulevasta, ei ollut mitään pysyvää eikä omaa kotia. En pystynyt suunnittelemaan joulua, uutta vuotta, joulu lomaa, kun en tiennyt kuka tulee olemaan host-perheeni.. 

Lopulta järjestöni ei edes löytänyt uutta perhettä, mutta host-äidilläni oli joku tuttu kuka voisi ottaa minut. Hän oli 73-vuotias yksinelävä nainen. Ensin ajattelin sen olisivan ihan opettava kokemus, ja ihan positiivisin mielin vaihdoin hänen luokseen asumaan, mistä sitä olisin tiennyt jos vaikka hän olisi ollut aivan yhtä ihana ja sydämmellinen, kuin aikaisempi babushkani. 

Noh, ensimmäisen viikon jälkeen huomasin, etten oikein viihdy hänen luonaan.. Hän esitteli minut kaikille tutuille ja tuntemattomille suomalaisena tyttönä, joka ei puhu saatika ymmärrä sanaakaan venäjää. Vieläkään en ymmärrä miksi hän niin väitti, kun hän ei itse puhu englantia ja muutenkin kommunikointi kieleni täällä on venäjä. Hän valitti minulle (toisin kuin kukaan muu koskaan ennen) kun lähdin ulos ja minulla oli paksu kaulahuivi ja pipo, että ei siellä nyt mikään -40 ole! Noh, pienemmällä varustuksella valitti minulle etten pue tarpeaksi. Valituksia sain myös muun muuassa siitä, että kun tiskasin niin en kuivannut lavuaaria, vaan jätin vesipisarat haihtumaan omia aikojaan. En myöskään ikinä kokannut ja hänen täytyi aina laittaa minulle ruoka, mistä hän valitti jatkuvasti, mutta ei millään antanut minun _kertaakaan_ kokata ja suuttui jos sanoin ettei hänen tarvitse aamulla herätä laittamaan minulle puuroa – pärjäisin kyllä itsekkin. Yllättävin huudon aihe oli se, kun pesin pyykkiä. Kuvittelin hänen olevan iloinen ja kehuisi minua ahkeraksi nuoreksi tytöksi yms kun huomaisi miten osaan pitää huolta talosta ja sitä rataa….. No, ei mennyt ihan odotuksian mukaan….

Hän laski myös tunteja, koska minulla koulu loppuisi, kauan matka salille ja salilta kotiin sekä kauna treenaamisessa kestää, ja jos en ollut esim klo 19 mennessä kotona hän huusi minulle kurkku suoraa. Ja kun kerta treenasin paljon, se tarkoitti myös, että minun on PAKKO treenata. Sen muutaman kerran mitä pidin lepopäivän tai pääsin aikaisemmin koulusta ja ajattelin käydä ’koti’ kautta, hän jaksoi valittaa minkä kerkesi, että miksi olen tullut kotiin ja miksi ihmeessä en ole mennyt treeneihin, ja että pitäisi kysyä lupa jos haluan tulla kotiin. 
Jos joskus treeneisssä venähti ja olin vasta 20.00 jälkeen ’kotona’, en saanut enää ruokaa, koska kuulema vatsamme eivät toimi myöhään. Ja kun yritin sanoa ettei ihan pidä paikkaansa, niin Herran Isä sentään millainen huuto siitä tuli. Sain kuulla miten tyhmä ja oppimaton olen, kun en kerta mitään ole koskaan lukenut. Ja se miten epänormaali olen koska olen suomalainen (ainiin, venäläiset luulee että suomalaiset varastavat venäläisten naisten vauvoja, ketkä asuvat Suomessa, ja myyvät niitä eteenpäin uusiin perheisiin….. Kyse on siis huostaanotosta….). Noh, nyt ainakin tiedän, että kaikilla sisäelimillämme on ’työajat’ ja ’lepoajat’ , sillä hän luetteli itse tehdystä taulukostaan tunnit milloin mikäkin ruumiin osamme lepää, sisältäen tottakai myös keuhkot ja sydämen. :)))

IMG_6904.JPG


​Bestie <3

Vapaaehtoiseni eivät suostuneet etsimään minulle uutta perhettä. He eivät edes kuunnelleet mikä minulla oli vika. Olin niin vihainen ja 

 aivan 100% valmis palaamaan kotiin. 

Huomasin eräs ilta, että olen itkenyt enemmän kuin koskaan ennen, melkein joka ilta itseni uneen. Mulla oli koti-ikävä, sisko, koira, poikaystävä. Jos palaisin heti, kerkeisin valmistua ehkä jo ensi jouluksi. Pääsisin jatkamaan elämääni eteenpäin. Olisi paremmat mahdollisuudet löytää kesätöitä kun pääsisi paikanpäälle, eikä joutuisi tyytymään vain sähköpostitteluun. Pelkäsin, että jos jään eikä asiat parane, en välttämättä tulisi takaisin vahvempana – niinkuin kaikki minulle jaksoivat uskotella – vaan todella hajalla henkisesti ellen jopa fyysisesti. Koulussa en viihtynyt, kavereita ei ollut juuri nimeksikään. Oikeastaan syitä jäädä tänne oli tasan kolme. 1) Kieli. Senhän takia tänne tulinkin. Siitä edelleen tykkään.  2) Luovuttaminen. Ei kuulu mun sanavarastoon. En olisi varmaan pystynyt elämään itseni kanssa, vaan olisin syyttänyt loppuelämäni itseäni luuseriksi… 3) Sali-kortti. Olinhan jo maksanut puolen vuoden salijäsenyydestä, ja käytettyjä kuukausia kyseisellä salilla vasta 2!!

Tajusin kuitenkin, että kaikki asiat jota mulla on ikävä; sisko, koira, poikaystävä, lappi, kyllä ne odottaa. Kuulin kyllä todella paljon, että kannattaa jäädä – kaikki kääntyy vaikeuksien kautta voittoon. Mutta vaikea sellaista on uskoa, kun ei ole mitään konkreettista, mihin uskoa tai mistä pitää kiinni. 

Vihdoin Voittoon? 

Eräänä päivänä tapasin yhden pojan, joka on puoliksi venäläinen, puoliksi britti ja ollut vaihdossa USA:ssa. En tiedä, johtuuko hänestä, mutta tapaamisemme ajoitus ei olisi voinut olla parempi, ja päätin jäädä. Hän antoi minulle toivoa paremmasta, ja esim hän löysi jo seuraavana päivänä mulle uuden isäntäperhe ehdokkaan. Kuitenkin sitä seuraavana päivänä kaverini laittaa minulle viestiä, että hän löysi asunnon, johon hän voi ottaa minut luokseen asumaan. 

_MG_7100.JPG                                                                        Britti, Host-sisko ja hoitokoira

Kaikki kävi aivan uskomattoman nopeasti, ja samalla viikolla jo muuton hänen luokseen. Kaikki tuntui olevan liian hyvää ollakseen totta! Olen nyt asunut kaksi ja puoli kuukautta hänen luona, ja noh, tottakai meilläkin on ongelmia, mutta en vaihtaisi ja riskeeraisi häntä perheenäni mistään hinnasta. 

Ja mikä parasta – asumme n. 500m päässä salista! 

_DSC1051.JPG

Kävimme Hollannin ja hänen isäntäperheensä kanssa luistelemassa.
 

Jouduin myös vaihtamaan koulua, joka aluksi tuntui hirveältä iskulta vyön alle, kun jouduin jättämään Hollannin, parhaan kaverini, yksin. Pidän kuitenkin uudesta koulustani paljon enemmän, vaikka olin kuullut siitä vain pahaa. Onhan se todella paljon tiukempi esim pukeutumisen suhteen (pojilla puku päällä, tytöillä valkoinen siisti yläosa, joki mustat tai harmaat suorat housut/hame, musta tai harmaa bleiseri, villatakki tms., sisäkengät eli esim ballerinat. Ei räikeätä meikkiä ja hiukset kiinni. Ei isoja koruja etc.). Koulussa joudun myös ”opiskelemaan” enkä pysty lintsaamaan yhtä helposti mitä aikaisemmin. Mutta päivät eivät ole läheskään yhtä tylsiä, kun oikeesti tekee edes jotain koulussa. 

_MG_6990.JPG

 

 Koulumme ruokalan piirakat ovat taivaallisia! Ja, meidän keittiötäti lupasi kutsua meidät lähiaikoina keittiön puolelle opettelemaan leipoa heidän reseptinsä mukaan venäläisiä piirakoita! Hän on aivan ihana muutenkin, hän muun muassa lahjoitti minulle kamomillateepaketin naisten päivän kunniaksi, kun minulla oli kurkku kipeä. 

_MG_7369.JPG                                                       Meistä EI vain saanut hyviä yhteis kuvia…..

 

By the way, täällä on tosi paljon pyhiä ja lomia näin keväisin, melkein parin kolmen viikon välein, esim juuri naisten päivän kunniaksi maanantai ja tiistai lomaa. Eksyin sit taas vähän aiheesta. 

Ikävä kyllä, en voi vieläkään sanoa pitäväni Venäjästä, muuta kuin kielenä, vaikka olen alkanut viihtyä täällä.  Viihtymiseni vain yksinkertaisesti johtuu siitä, että nyt perhe on hyvähkö, pääsen salille lähes joka päivä ja nään parhaita kavereitani, hollantia ja brittiä, miltei päivittäin. Aika on lähtenyt lentoon heti muuton jälkeen, (tätäkin postausta kirjoitin 3vk, kun ei mukamas ollut aikaa) niin kyllä täällä loput 3,5kk kestetään! Pian mun ihana sisko (ja muu perhe) tulee lomalle luokseni! <3

IMG_0980.JPG18 vuoti synttärilahjaksi sain koulusta paaaaljon palloja, nallen ja monia pienempiä lahjoja, kuten suklaata, myös sellaisilta oppilailta ketä en ole edes nähnyt ennen! _MG_7150.JPG

Mitä olen oppinut?

Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, niin kaikki kääntyy aina vaikeuksien kautta voittoon – joskus menee vain hirveän paljon aikaa. Itse mietin, että eihän tuo voi pitää paikkaansa, mitäs ne itsemurhat sitten ovat? Tajusin, että he eivät vain taistelleet voittoon asti eikä pyytänyt apua. Tai usko ei riittänyt. Tai jotain. Vaihdetaan aihetta 🙂 

IMG_2177.JPG

 

IMG_2190.JPG                                                                                                     My homies 

 

Toinen minkä olen oppinut, tai enemmänkin tajunnut on se, että kaikkeen tottuu (paitsi jääpuikkojen persessä – ja sekin sulaa pois. -Äiti <3). Olen itse tottunut täällä esim siihen, että maito on pusseissa eikä tölkeissä, siihen että oma muru on toisella puolella maapalloa, eikä edes tee, ainakaan koko aikaa, hirveän pahaa. Ja siihen, että vessapaperit julkisissa vessoissa heitetään roskikseen eikä suinkaan vessan pyttyyn! Wc-istuimiakaan ei julkisissa ole juuri nimeksikään vaan pöntön päälle kyykätään. 

_MG_7377.JPG

 

Kolmas mitä olen oppinut, ja mikä saa minut jostain syystä hirveän kiukkuiseksi, on se, että tunteet ja fiilikset menevät just kaikkien taulukoiden mukaan mitä meille näytettiin jokaisessa orientaatio-tapahtumassa. Ei auttanut vaikka kuinka yritin olla erilainen ja näyttää, että ei mulla tule koti-ikävää tai että ei mulle joulu ole niin tärkeä, että masentuisin. Nyt taulukoiden mukaan minun pitäisi vissiinkin alkaa tuntemaan itseni kotoisaksi täällä, ja tajuamaan kuinka vähän mulla on aikaa jäljellä. Vaikka elämä on tasaista joka päivästä normaalia elämää. 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *