Pöydällä makaa yli kolmemetrinen vihreäsiipinen enkeli, jonka jaloissa kiemurtelee käärmenainen. Pauliina Turakka Purhonen asettelee tiskille termoksen viereen Lucia-nimisen naisen puolivartalokuvan. 

On joulukuu 2013. Ollaan Jätkäsaaressa Galleria Huudon tiloissa, missä Turakka Purhosella on työhuone. Pyhät henkilöt ovat taiteilijan tekstiiliveistoksia. 

Kuraattori Marja Sakari ja näyttelymestari Jari Kantanen tutkivat ja mittailevat teoksia.

Turakka Purhonen kantaa varastosta ihmisenkokoisen, mustiin puetun hahmon. Se istuu taiteilijan sylissä kuin jalkansa loukannut goottiystävä. Jalkaterät puuttuvat.

Pöydän reunalla hahmon syliin asetetaan hieman pienempi alaston nainen ja sen syliin vielä pienempi tyttö. Teoksen nimi on Mörkö itse kolmantena, ja se tulee mukaan Kiasman Ars Fennica -näyttelyyn.

Pauliina Turakka-Purhosen teos Mörkö itse kolmantena on saapunut Kiasmaan. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Mutta kuka tai mikä on mörkö?

Turakka Purhonen kertoo, että Mörkö kuvaa hänelle masennusta. ”Sillä on monta silmää, joilla näkee paljon, mutta se ei voi tehdä mitään. Ei ole suuta millä puhua, ei käsiä eikä jalkoja.” 

Teoksen nimi on viittaus kuvatyyppiin nimeltä Pyhä Anna itse kolmantena. Tällä tavalla sylikkäin on ollut tapana kuvata Jeesus-lapsi, Neitsyt Maria ja Marian äiti Anna, kolme sukupolvea yhdessä.

Kristillisiä ja historiallisia kuva-aiheita putkahtelee esiin monessa Turakka Purhosen teoksessa. Lucia pohjautuu pyhimyslegendaan, jonka yhdessä versiossa neito repi silmät päästään, koska niihin ihastunut nuorukainen ei lakannut piirittämästä häntä. Turakka Purhosen Lucia kirjoo silmiä kankaalle.

Vartija-enkelin esikuva taas löytyy Sikstiiniläiskappelin freskosta. Aiheena on syntiinlankeemus ja paratiisista karkotus.

Pauliina Turakka Purhonen viimeistelee Ars Fennica -näyttelyn teoksia Kiasmassa. Taustalla Vartija-teos. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

Kirkkotaide tuli Turakka Purhoselle tutuksi jo lapsena. ”Se oli pääasiallinen taiteen muoto, jota näki.” Taiteilija on papin tytär ja työskennellyt itsekin suntiona. 

Mutta teoksissa pyhäinkuviin sekoittuu mukavan arkisia asioita. Pyhimykset on kuvattu karvoineen ja jenkkakahvoineen. Moni teos muistuttaa kasvoiltaan tekijäänsä. Ovatko ne omakuvia? 

”Ovat ja eivät ole…” pohtii Turakka Purhonen. ”Onhan se lystikästä kuvata omia suonikohjuja. Mutta on niinkin, että itsestä voi väittää asioita, joita ei muista voi väittää. Kun ei osaa olla ihan fiktiivinenkään.”

”Usein henkilöillä on esikuva todellisuudessa, mutta kun työtä tekee, se irtautuu muistoista. Ja muistotkin muuttuvat.” 

Ars Fennica 2014 -ehdokkaiden yhteisnäyttely Kiasmassa 7.2.–20.4.2014.
Tämä on Ars Fennica -ehdokkaita esittelevän blogisarjan osa 5/5.

Sarjan aiemmat osat

1/5: IC-98

2/5: Riitta Ikonen
3/5: Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen
4/5: Leena Nio

”En vielä tiedä, miksi tämä aihe. Luotan tässä vaiheessa intuitioon ja ymmärrän vasta myöhemmin, mistä on kyse”, sanoo taiteilija Leena Nio.

Hänen uusissa maalauksissaan on hahmoja, joiden kasvot näyttävät peittyvän paperisen naamion taakse. Tai ehkä niin, että kasvot ovat paperista punosta. Vaikea sanoa. Sarjan nimeksi on tulossa Paperinaama.

Leena Nio: Paperinaama III, 2014. Öljy kankaalle. Kuva: Jussi Tiainen.

Nio on levittänyt työhuoneeseensa esille maalauksia, joista osa tulee mukaan Ars Fennica -ehdokkaiden näyttelyyn Kiasmaan. Olemme kuraattori Marja Sakarin kanssa tutustumassa niihin. On joulukuu 2013.

Nio kertoo, että monien uusien teosten aiheet ovat peräisin hänen viisivuotiaan poikansa leikeistä. Niistä tulevat paperilennokit ja muut askartelut sekä kaikkialle ansaksi viritetyt köydet.

Nioa mietityttää lapsen kiinnostus väkivaltaan ja tappamiseen. ”Nuo ovat tavallaan luodinreikiä”, hän näyttää yhden maalauksen reikämäisiä täpliä. 

Leikki tai väkivalta eivät välttämättä tule mieleen teoksia katsoessa, eikä tarvitsekaan. Silti on jännittävä kuulla, mistä ne ovat saaneet alkunsa.

Leena Nio: Paperilennokit, 2014. Öljy kankaalle. Kuva: Jussi Tiainen.

Nio sanoo, että maalauksissa kaikki on totta, mutta ei ole selvää, mikä on konkreettista ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Osa teoksista sisältää useamman kuvan, ikään kuin useamman ehdotuksen todellisuudesta. 

Kahdessa suurimmassa teoksessa on paikka – ehkä sisä-, ehkä ulkotila. Molemmat ovat tavallaan mukana. Kuvapinta on kuin säleikkö, jossa kaksi kuvaa vuorottelee. 

Näitä teoksia tehdessään Nio on maalannut ensin koko teoksen ohuella maalilla, antanut sen kuivua, ja maalannut päälle toisen aiheen käyttäen paksulti maalia. Kun maali on vielä märkää, hän kaapii ja pesee sen osittain pois niin, että alta paljastuu osia ensin tehdystä kuvasta. 

Työ on tehtävä nopeasti ennen maalin kuivumista. ”Siinä vaiheessa päivistä tulee pitkiä ja tärpätinhajuisia”, taiteilija sanoo.

Leena Nio. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen. Wikimedia Commons CC-BY-SA 3.0

Nion maalauksia kannattaa katsoa sekä läheltä että kaukaa. Se, minkä luulisi olevan päällimmäisenä, saattaakin tarkemmin katsoen olla vain ohuen maalikerroksen verhoamaa pohjaa.

Nion tyypillisiä työtapoja on paitsi maalin peseminen ja kaapiminen myös sen poistaminen kumisella kynämäisellä työvälineellä raapimalla. Se on ikään kuin piirtämistä märkään maaliin.

Ars Fennica 2014 -ehdokkaiden yhteisnäyttely Kiasmassa 7.2.–20.4.2014.
Tämä on Ars Fennica -ehdokkaita esittelevän blogisarjan osa 4/5.

Sarjan aiemmat osat

1/5: IC-98

2/5: Riitta Ikonen
3/5: Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen