6 päivää kansallispuistossa – mitä tapahtui?

Tulimme siis toissapäivänä Urho Kekkosen kansallispuistosta, missä vietimme kuuden päivän vaelluksen. (Minua muuten huvittaa se, että Urho Kekkoselle on ”lahjoitettu” mitä kummallisempia asioita, kuten instituutti ja kansallispuisto). En aio pitkästyttää teitä kovin tarkalla matkakuvauksella, vaan poimin erinäisiä juttuja ja sattumuksia matkan varrelta ja höystän niitä kuvilla. Olemme muuten vihdosta viimein saaneet itsellemme myös profiilikuvat tänne Lilyyn – wow!

• Ajomatkat: Urho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee Sodankylän ja Inarin kuntien alueella (nämä kaksi tosin kattavat varmaan Serbian kokoisen alueen). Eli siis kaukana. Teimme molempiin suuntiin ajaessamme niin, että olimme yön Rovaniemellä. Ajomatkat sujuivat matkan pituudesta huolimatta mukavasti ja joutuisasti. Mennessä pelasimme erilaisia matkapelejä, kuten ”arvaa, mikä minä olen?” -peliä, jossa toinen saa valita aivan minkä tahansa asian maailmasta. Ilona oli muun muassa hyvyys ja minä Vaskikellon roskikseen jätetyt banaaninkuoret.

• Joet ja purot: Melkeinpä parhaimpia asioita puistossa ovat erilaiset pienet purot ja joet, joita virtaa kaikkialla ja joiden vesi on kirkasta ja raikasta. Veden suhteen saikin olla aika huoletta – toisin kuin esimerkiksi Seitsemisessä, jonka soista ei paljon tee mieli juoda. Toisekseen purot ja joet ovat hyvin matalia ja niissä on siltojen sijaan kahluupaikkoja. Olimme varustautuneet ylityksiin uimatossuilla, jotka toimivatkin hyvin. Kylmä vesi tuntui pitkien vaelluspätkien jälkeen jaloissa loistavalta.

• Luigi, Taekwondo-Nurmijärvi-mies sekä Kiisselit: Tapasimme matkan aikana jonkin verran muita ihmisiä, mutta emme niin paljoa kuin olisimme odottaneet. Ilmeisesti näin alkukesästä ei ole vielä kovinkaan paljon ryysistä, ja muutenkin kovimmat sesongit lienevät ruska ja talvi. Tapasimme kuitenkin muun muassa italialaisen miehen (joka kylläkin asui Helsingissä), jonka nimesimme Luigiksi. Luigi oli erittäin mukava mies, joka muun muassa antoi meille oman chilimausteseoksensa. Maustetta tulikin sen jälkeen käytettyä reilusti. Luigin lisäksi tapasimme Taekwondo-Nurmijärvi-miehen, jonka nimesimme hänen paitansa mukaan sekä niin sanotut kiisselit eli kiisselinaiset. Kiisselit tulivat yhtenä iltana autiotupaan puolen yön aikaan ja pohtivat kuiskuttaen ”syödäänkö kiisseliä vai oikeeta ruokaa?” Puistossa tuli juteltua monien ihmisten kanssa, mutta keneltäkään ei varsinaisesti kysellä nimiä. Niinpä päädyimme nimeämään ihmiset itse!

• Autiotuvat: Koska puistossa ei ollut juurikaan muita, nukuimme kaikki yömme autiotuvissa. Usein tuvissa nukkui lisäksemme yksi tai kaksi ihmistä, vaikka tupiin mahtuisi jopa kymmenen tai enemmän. Tuvat lisäsivät osaltaan mukavuutta lämmön ja kaasulieden ansiosta. Toisaalta tuvan puinen laveri pienen solumuovimakuualustan kanssa oli ns. kova. Omassa lonkassani oli matkan jälkeen verenpurkaumia kyljellä nukkumisesta. Saimme kuitenkin aina hyvin unta, eikä väsy iskenyt missään vaiheessa. Yhdessä tuvassa näimme sisällä hiiren. Hiiren, yllä näkyvien porojen ja riekkojen ja/tai teerien lisäksi villieläinhavaintomme keskittyivät lähinnä erilaisten poluilla näkyvien ulosteiden bongailuun.

• Hyttyset: Minua oli etukäteen varoiteltu Lapin hyttysistä. Ajattelin, että eivätpä ne voi paljon pahempia olla kuin täälläkään. Olin väärässä. Tai oikeastaan itse otukset eivät varmaan ole juurikaan kummallisempia kuin täällä, mutta niitä vain on älyttömästi ja ne tunkevat kaikkialle. Hyttyset tulivat juuri matkamme aikana, ja joka päivä niitä oli enemmän ja enemmän. Onneksi ne keskittyvät lähinnä kosteille alueille ja esimerkiksi avotunturissa niitä ei ole juurikaan. Näin niiden ininä ja pörrääminen ei häiritse jatkuvasti. Lisäksi ne toimivat hyvänä motivaattorina kävelylle: pahimmissa paikoissa ei tee juuri mieli pysähtyä.

Kaiken kaikkiaan matka meni hyvin, säät suosivat ja meillä oli mukavaa. Eiköhän tänne tule lähdettyä toistekin. Hyttyshattujen kera.