Minun takkini tarina

Jouduin viime viikolla rikoksen uhriksi.

Takkini ja sen seurassa olleet hanskat, huivi ja lippis varastettiin yliopiston naulakosta. Olen sujuvasti pitänyt vaatteitani noissa naulakoissa viitisen vuotta ilman huolen häivää.

Nyt se on kuitenkin tapahtunut. Käärme on madellut paratiisiin. (Totuuden nimissä on sanottava, että Ilonan takki varastettiin ~ vuosi sitten niin ikään yliopistolta. Mutta silti!)

Mikään näistä asusteista ei varsinaisesti ollut kovinkaan arvokas, mutta niiden katoaminen laittoi silti harmittamaan. Takki on sama, jossa kannoin isoäitini hautaan ja huivin sain Ilonalta joululahjaksi, joten tunnearvoa piisasi.

Kävelin kotiin ilman takkia muutaman asteen lämpötilassa. Onneksi ei ole pitkä matka. Samana päivänä makoilin eteisen lattialla eroahdistuksessa. Pikku hiljaa paranin. Toivottavasti varas sai näistä joko itselleen lämpöä tai mukavat tuotot. Tai ehkä ei sittenkään.

Rupesin miettimään, millaisessa tilanteessa ihminen varastaa toisen takin naulakosta. On oltava joko kauhea vilu tai pahassa rahan tarpeessa. Ehkä tässä tapauksessa asusteeni auttoivat tätä poloista ihmistä. Itselläni on kuitenkin muitakin vaatteita. Ainakin joitain.

Miten tästä eteenpäin? Voinko laittaa takkiani enää samaan naulakkoon? En ole ainakaan vielä uskaltanut, vaan olen vienyt sen eri naulakoihin tai lukittaviin kaappeihin.

Luentosaleihin tai ruokalaan en kuitenkaan suostu takkia kantamaan mukanani, koska se on rasittavaa. Niin itselle kuin kaikille muillekin. Takeilla varatut paikat ruokalassa – uskomatonta skeidaa! Aikuiset ihmiset eivät voi mennä hakemaan ruokaa varaamatta itselleen paikkoja. Tuo on melkein surullisempaa kuin takin varastaminen.

Alan pikku hiljaa edetä suruprosessissani kohti hyväksymistä.