Mustan kirous
Vietän tämän vuoden yliopisto-opinnot lähes kokonaan kahden ihmisen kanssa. He molemmat ovat ihania, hyviä ystäviäni, mutta yksi vika heissä molemmissa on: He ovat hirveän nirsoja ruokailijoita. Kasike ei saa osua salaattiin, kaikki vedessä kasvanut on pahaa, lämpimiä kasviksia ei kertakaikkiaan voi syödä, hyi suolakurkku… Minä koen olevani melkoisen avoin kaikelle ruoalle ja siksi joskus sorrunkin pieneen ivailuun näitä tovereitani kohtaan. Nyt kuitenkin kerron eräästä sattumuksesta, jonka voi tulkita joko nöyrtymisenä tai pilkkana.
Siis a) Kuinka tunnustan itsekin olevani nirso. TAI b) Kuinka jälleen kerran osoitan, että ennakkoluulot ovat turhia.
Minä ja mustamakkara, eli ”musta”, jaamme yhteisen historian jo ainakin 16 vuoden takaa, peruskoulusta. Pirkanmaalla sijaitsevassa alakoulussani tarjottiin mustaamakkaraa silloin tällöin lounaalla. Tämä oli monen avarakatseisemman kaverini mieleen, mutta oma ajatuskulkuni meni jotakuinkin näin: Verta => Hyi. Ja haiseekin pahalta. Niinpä en koskaan maistanut mustaamakkaraa. (Kerran itse asiassa otin haarukkaani teelusikallisen puolukkahilloa ja pienen nökäreen mustaamakkaraa ja nielaisin tämän kokonaisuuden nenästä pidellen vesilasi valmiina. Muistan vieläkin elävästi ne kylmät väreet, jotka kulkivat pitkin selkääni, kun musta ja hillo kulkivat ruokatorveani alas.)
Kaikki kouluruokailijat (eli kaikki ihmiset) tuntevat tekniikan, jolla ällöruokapäivistä selviydytään. Ensinnä ruokaa pitää ottaa niin, ettei herätä huomiota. Toisekseen sitä pitää ottaa, edes vähän, ja niitä ei-ällöjä osuuksia, kuten mustamakkarapäivänä perunamuusia, puolukkahilloa ja kaaliraastetta (Okei, on sekin ällöä, mutta ei mitään verrattuna mustaan.). Kolmantena vaiheena omalla paikalla sotketaan äkkiä se ruokaklimppi lautaselle, jotta voi olla silleen, että ope mää söin jo! Vaikkei oikeasti syönyt. Lopuksi vielä huikataan petturimainen kiitos ruokalantädeille.
Tadaa!
Perjantaina olimme eräissä juhlissa, joissa tarjottiin juhlakalun toiveesta mustaamakkaraa. Toimin hienotunteisen hiljaisesti ja poimin lautaselle vain salaatit ja leivän. Pöydässä kuiskutin Ollille: ”Mitä saan, jos maistan mustaamakkaraa?” Ilmeisesti kuiskasin hieman liian kovaa, kun vieressä istuva kaveri alkoi hämmästellä, enkö tosiaan ole koskaan maistanut mustaamakkaraa. Pian koko pöytäseurue kannusti (painosti) minua kokeilemaan. Vastustelin. En pidä grillimakkarasta ja tässä on vielä verta! Mutta ei se kuulemma maistuisi yhtään tavalliselta makkaralta.
Noukin pienen palan Ollin lautaselta. Musta hajosi muovihaarukkaan, halkesi, roikkui, oli ryynimäinen. Sanalla sanoen inhotti. Haisi pahalta.
Mutta eihän se sitten ihan niin kamalaa ollutkaan. Hätätapauksessa pystyisin ehdottomasti syömään kohtalaisen pienen palan. Mikä pettymys ja suunnaton yllätys! Olen vihannut koko elämäni mustaamakkaraa aivan turhaan. On vähän tyhjä olo. Mitä seuraavaksi? Ovatko maksalaatikko ja veriletut sittenkin hyviä? Entäs silli, muikut? Pitäisikö varsisellerille ja ostereille antaa vielä yksi mahdollisuus?
Niin, että tytöt hei, a) Sori, kun ilkun. Olen itsekin ennakkoluuloinen. TAI b) Hähhää, varmaan tekin pystyisitte syömään kalaa/lämmintä porkkanaa/mitänäitänyton, mutta ette edes halua yrittää!