Kauhun hetkiä pimeällä hautausmaalla
Hyppäsin eilen illalla töiden jälkeen hetken mielijohteesta eri bussiin kuin yleensä, sillä lähemmäs kotia vievää nysseä olisi pitänyt odotella 12 minuuttia. Tein kerran aiemminkin näin. Silloin jäin vahingossa liian aikaisella pysäkillä. Nyt ajattelin malttaa nappulaa painavan sormeni – ja köröttelin pysäkkini ohi. Näistä pienistä vastoinkäymisistä sisuuntuneena päätin oikaista hautausmaan poikki. Huono päätös.
En nyt lähde tässä erittelemään kohtaamaani creepyä äijää sen tarkemmin, mutta jotakin epäilyttävää siinä oli. Se hidasteli, kun kävelin sen ohi, ja katseli taakse ja sivuille kuin varmistaen, ettei muita näy. Sitten se kiristi tahtiaan ja lähti kävelemään perääni. Onneksi olen nopea kävelijä, ja pingoinkin menemään sellaista pikakävelyvauhtia, jolla pyrin ilmaisemaan olevani vain kiireinen ja hyväkuntoinen, enkä suinkaan aivan paniikissa.
Kaivoin puhelimen repusta ja päätin soittaa jollekin. Pikkuveli tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Yhdessä naureskelimme sille, kun kerran olimme hänen kanssaan kävelyllä toisen hautausmaan reunamilla ja näimme kuusien juurella avoimia kuoppia ja maakasoja. ”Mulla on ihan sellanen tunne, että tuolta nousee kohta joku zombie”, sanoi veljeni silloin, ja minä tietysti säikäytin hänet tarttumalla äkisti hartioista ja huutamalla ”Buuu!” tai jotain muuta, mitä tuollaisissa tilanteissa huudetaan. Vilkuilimme hetken maakasoja pääkallojen löytymisen toivossa (Siitä olisi saanut jymyjutun paikallislehteen.), mutta jatkoimme sitten matkaa, kun niitä ei näkynyt.
Tämä on varmaan ihan samanlainen juttu, ajattelin, mutta pidin silti vauhtia yllä. Hautausmaa jatkui ja jatkui. Jossakin kauempana kulki kaksi tuulipukuista hahmoa. Huh, en ole yksin!
Kun veljen piti lopettaa, soitin äidille. Hänelle en tietenkään kertonut pelottavasta miehestä, vaan vitsailin vain, että vähän hautausmaalla pelottaa, juu. Äiti meni heti vakavaksi (Tämän takia en aina kerro hänelle kaikkea.): ”Ilona, älä sitten enää koskaan tee noin.” Jatkoin vitsailua ruumiiden hyökkäyksillä ja uskalsin ensi kerran vilkaista taakseni. Miestä ei onneksi enää näkynyt. Jatkoimme juttelua muista asioista siihen asti, että pääsin kotiin.
Pimeys saa mielikuvituksen (ja kammottavat äijät) liikkeelle.