Maailmanlopun tuskatila

Tänään kaikki on paskaa.

Vaatteet heti sillä sekunnilla, kun laitan ne päälleni. Matikka jo ennen kuin alan sitä miettimään, tehtävien aikana ja vielä niiden jälkeenkin. Minä, koska en osaa. Minä, koska kerran joku sanoi jotain, mistä tuli paha mieli. Minä, koska joskus mokasin. Minä, koska ajattelin jostain ihmisestä pahaa. Minä, koska en vieläkään ole tehnyt sitä, mitä piti. Minä, minä, minä, minä. Kaikki, mutta eniten minä.

Kaikki on hyvin, vaikka nyt tuntuukin, ettei mikään ole. Sehän tässä eniten ärsyttää ja huvittaakin.

Mikä ihme tämä kaikki on paskaa, mutta erityisesti minä -ilmiö oikein on ja miksi se välillä iskee? Jotenkin se tuntuu liittyvän siihen, että tekemistä on joko liikaa (Niin kuin nyt: ”Aaaargh mä en ikinä saa tehtyä mun kandia tai ehdi käymään lenkillä ja meillä on ihan sotkuista!1!+”) tai sitten liian vähän (Niin kuin kesällä: ”Siis mä oon ihan hirveen laiska ja saamaton ihminen, kun kaikki muut tekee kolmea työtä ja opiskelee ja matkustaa ja osallistuu fitness-kilpailuihin samaan aikaan!!1!”). Ja mikä tärkeintä – miten sitä vastaan voi taistella?

Minulla ei ole vastauksia, sillä se tuntuu käyttäytyvän täysin vailla logiikkaa. Seuraavaksi aion kuitenkin kokeilla tarttumista edes johonkin niistä tekemättömistä tehtävistä, ehkä syödä palan isänpäivältä jäänyttä suklaakakkua (Lohturuokailu kunniaan!) ja illemmalla katsoa telkkaria ihan aivottomana hyvällä omallatunnolla.