Nämä kadut kaupungin

Vietän jälleen aikaa kotikaupungissani ja mietin, millaista olisi palata. Helteinen aurinko paahtaa, enkä kaipaa elämääni kaupungissa. Juuri nyt on hyvä näin, täällä, tässä. Kastelen innolla äidin kukkia, ulkoilutan koiraa, istun puutarhatuoleissa ja myhäilen. Olen korviani myöten rakastunut omakotitaloasujan elämään, kunhan ei tarvitse leikata nurmikkoa.

Vuosien aikana olen oppinut katsomaan tätä kaupunkia etäämmältä. Kun aikoinaan lähdin surutta hihat heiluen ensin kohti lukiota ja sitten omaa kotia Tampereella, en ajatellut, että jäisin kaipaamaan mitään. Janosin vapautta, ja tuntui, etten saanut sitä täällä.

Tänään kävelin ystäväni kanssa pitkin pururataa, jota on tullut jyystettyä kerta jos toinenkin. Kuljimme lapsuuteni seikkailumetsän läpi. Ihmettelimme, miten paikat muuttuvat. Uusille asuinalueille ja unohtuneille teiden nimille naureskellen kävelimme pitkin poikin teitä, joiden kuvat olivat aikoinaan piirtyneet mieliimme jokaista yksityiskohtaa myöten mutta unohtuneet sittemmin kaiken muun alle.

Huomenna selvitän helteistä päätäni uimarannalla. Vien koirankin pulahtamaan. Käyn sen kanssa sellaisella lenkillä, ettei kumpikaan läkähdy muuta kuin vähän. Lounaalle höyrytän kukkakaalia.

Sen jälkeen palaan takaisin kaupunkiin. Nautin kerrostaloasukkaan velvoitteettomasta elosta, siivoan loputkin kaapit ja kastelen mintun ja basilikan, jos ne vielä ovat hengissä. Sitten lähden taas jonnekin.