En ole koskaan asunut omillani. Muutin äidin ruokapatojen ääreltä suoraan yhteen Ilonan kanssa noin neljä vuotta sitten. Jonkinlainen itsenäistymisriitti on siis ehkä jäänyt väliin. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, että pystyimme luomaan omat asumiskäytäntömme yhdessä. Jos molemmat olisivat asuneet välissä omillaan, olisi yhteenmuutettaessa täytynyt muuttaa jo syntyneitä ja pinttyneitä tapoja asua ja hoitaa kotia.

Näin itsenäisyyspäivän ja Ilonan eilisen postauksen jälkeen jäin pohtimaan näitä asioita. Olen saanut viime aikoina seurata sivusta tuttavieni yhteenmuuttamistouhuja, ja samalla olen muistellut omia alkuaikojamme. Hemmoteltu teinipoika muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa asumaan, eikä se kaikki varmaan mennyt ihan oppikirjan mukaan.

Ihastuminen ja siihen liittyvä pilvilinnoissa leijuminen on mahtava tunne. Aloilleen asettuessa ihmiset tapaavat ajatella (ainakin elokuvissa), että voi harmi, kun en enää voi tuntea sitä ihanaa alkuaikojen tunnetta. Unelmasta tulee elämää. Mutta kyllä se elämäkin vain tuntuu hyvältä. Oikeastaan paremmalta kuin kaikki alkuhumu. Tuntee toisen läpikotaisin ja voi luottaa häneen kaikessa.

Mutta yhteenmuuttaminen, se vasta tekeekin unelmasta arkista, ja saattaa järkyttää monia. Alkuaikojemme käytännöt olivat melko lailla sellaisia, että Ilona teki kaiken kotona ja minä vain satuin asumaan nurkissa. Onneksi melko pian opin myös itse tekemään ruokaa, tiskaamaan, imuroimaan ja niin edelleen. Nykyään hoidamme kotityöt aika lailla sopivasti. Molemmilla on tietyt ”suosikit” ja inhokit kotitöistä. Sen kurjan kotityön jaksaa tehdä, kun ei tarvitse tehdä sitä vielä kurjempaa. Ruokaa teemme yleensä yhdessä. Paitsi jos toinen haluaa löllötellä.

Oikein sellaista rakkauden täyteistä sunnuntaita kaikille.