Marraskuu on yhtä juhlaa, vaikka onkin synkkä ja pimeä! On opiskelupippaloita, pikkujouluja, syntymäpäiviä, hirvipeijaisia ja parvekekauden avajaisia (Kyllä! Tänään!). Eilen olin ystäväni kanssa keilaamassa ja varmistuin siitä, minkä jo tiesinkin: en osaa keilata. Tai siis tavallaan osaan. Vähän. En astunut kertaakaan radalle tai lähtenyt liukumaan sitä pitkin kohti keiloja, eikä pallo livennyt kädestäni ja lentänyt taaksepäin. Tein jopa pari täyskaatoa, ja vain kahdesti pallo vieri siihen radan viereiseen kouruun kaatamatta yhtäkään keilaa.

Mutta kaiken tämän tein sattumalta.

Sormet tungetaan reikiin ja pallo nostetaan olkapään korkeudelle. Sitten katsotaan tuimasti radan päässä siintäviä keiloja ja otetaan itsevarmasti askeleita kohti radan alkua. Samalla palloa pitelevä käsi laskeutuu hallitusti alas ja nousee selkäpuolella ylöspäin. Voimaa heittoon haetaan liike-energiasta ja mekaniikan ensimmäisestä peruslaista. Käsi saattaa pallon liikkeelle kohti keiloja. Sormet otetaan pois rei’istä, ja pallo lähtee kierimään rataa pitkin.

Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin tapahtua jotakin odottamatonta. Tähtään aina keskelle, mutta hyvin usein pallo saattaa mennä jonnekin muualle. Miksi? Oletko sinä joskus tavannut keilauseksperttiä? En minäkään.

Toisaalta on hauskaa, että keilaus ei ole minulle mikään todellinen urheilusuoritus, vaan ajanvietettä, jota voi harrastaa hohtavassa hallissa kukkahame päällä.