Olen juuri löytänyt sopivan nukkumisasennon ja huojun unen ja valveen rajamailla. Horjahdan jo melkein unen puolelle, kun äkkiä vierestäni kuuluu innostunut ja valpas ääni.

– Tiätkö, mikä on outoa? ’Takki’-sanan genetiivi on ’takin’, mutta sitten jos on possessiivisuffiksi, niin se on ’takkinsa’. Se on astevaihtelussa eri aste. Varmaan ihan perseestä opetella. Mieti, millasta olis, jos tossa tapauksessa ei olis sitä astevaihtelua. Että jos oiskin ’takinsa’. Meidän maailma olis niinku totally different!

Tyydyn antamaan vastaukseksi jotain hyväksyvän huvittunutta yninää. Jotain tuollaistahan se höpöttää lähestulkoon joka päivä. Voin leikkiä kielitieteilijää myöhemminkin. Vastusteluistani huolimatta aivoni alkavat kuitenkin raksuttaa: hattu, hatun, hattunsa; jumppa, jumpan, jumppansa; kissa, kissan, kissansa…

– Kissa, kissan, kissansa, mutisen hetken päästä. Siinä ei oo.

Olli innostuu vielä enemmän ja alkaa selittää lisää. Mutta nyt en enää kuuntele.

Muistan joskus opetettaneen, ettei hyvän yön toivotusten jälkeen saisi enää jutella. Meillä sitä ohjetta ei ainakaan noudateta.