Kävimme tänään Zarillossa syömässä Ollin ja kaverimme kanssa. Hampurilaisten jälkeen samaan suuntaan kävellessämme päädyimme jotenkin pohtimaan, millainen maailma olisi, jos jokaiseen ihmiseen olisi asennettu jonkinlainen ekologisen jalanjäljen mittari, joka määräisi elinvuosien lukumäärän. Jokainen ihminen saisi elämänsä aikana tuhota maapalloa vain tietyn verran, ja tämä määrä olisi kaikille ihmisille sama.

Jos lentäisi lentokoneella, omasta eliniästä vähenisi rutkasti lentämisen aiheuttaman ekologisen taakan vuoksi. Jos taas valitsisi kävelyn, elinvuodet eivät vähenisi. Kerrostaloasujan jäljellä olevat vuodet vähenisivät kartanon herraa hitaammin ja asuinpaikan valinnalla olisi muutenkin enemmän merkitystä. Ehkä Suomen sijaan kannattaisi asua jossakin lämpimämmällä alueella.

Jos kasvattaisi metsää, viljelisi oman ruokansa ja eläisi lehtiin kääriytyneenä luonnon armoilla, voisiko elää ikuisesti?

Elämässä tekemiään valintoja pitäisi miettiä tarkemmin: Olenko valmis kuolemaan aiemmin, jotta voin käydä risteilyllä? Onko tämä vaate tämän arvoinen? Onko mitään iloa elää ikuisesti, jos on onneton? Mikähän olisi minun onneni ja elämänhaluni sopiva suhde?

Minun elämäni olisi ainakin lyhentynyt tänään, sillä söin pekonihampurilaisen. Mutta se teki minut onnelliseksi.