Olemme palanneet viikon mittaiselta Lapin vaellusreissulta kotiin, enkä luonnollisestikaan ole erityisemmin huolehtinut ulkonäöstäni matkan aikana. Seison illalla kotona vessan peilin edessä ja tarkkailen itseäni.

– Mä nypin mun kulmakarvat vasta huomenna… Vai pystynköhän mä odottamaan siihen asti? Onko nää ihan kauheen näköset?
– No siis, mä en oo niinku koskaan tajunnu tota kulmakarvajuttua.
– No tuu kattomaan.
– Niin..?
– Näätkö?
– Niin mitä?
– Ne kaikki karvat ei oo niinku kiinni siinä… madossa.
– Siis ou mai gaad, miten sä selviät tästä?!

Niinpä niin. Miten ihmeessä sitä ihminen selviää nyppimättömistä kulmakarvoista? Onhan se aikamoinen tragedia.

Tuntureilta kotiinpaluu on kyllä ollut aikamoinen läsähdys. Viikkoon en murehtinut kehostani tai sen lisukkeista muuta kuin pitämällä huolta, että pysyn terveenä: Laitoin kasvoille aurinkorasvaa ja niskaan hyttysmyrkkyä ja kiitin joka ilta jalkojani siitä, että ne jaksoivat tänäänkin kuljettaa minua parikymmentä kilometriä eteenpäin. Ruokin itseäni säännöllisesti ja rauhoitin mieltäni hukuttamalla katseeni loputtomaan erämaahan. Tämä kaikki siksi, että jaksaisin ja voisin hyvin.

Sitten kun keräilimme voimia lopullista kotimatkaa varten hostellihuoneessa, katsoin itseäni peilistä matkalla hellimään itseäni suihkun juoksevalla vedellä ja ensimmäinen ajatukseni oli ”hyi”.

Noustessamme hissillä kohti kotia satuin vilkaisemaan hissin perällä olevaa peiliä ja ajattelin ”hyi”.

Ja sitten iltapesulla huomasin ne kulmakarvat ja ajattelin ”hyi”.

Ulkonäön lisäksi ahdistavat ainakin
1) uutiset (esim. terrorismi ja Timo Soini),
2) ihmiset (Niitä on liikaa. Meinasin seota eilen ruokakaupassa.),
3) koti (Täällä on liikaa tavaroita, tekemistä ja siivottavaa. En voi rauhoittua ennen kuin täällä on seesteistä.).

Hyvä reissu oli, mutta aaaaargh.