Olin eilen Turussa.

Tarkoituksenani oli käydä ystäväni kanssa katsomassa Suomen jalkapallomaaottelua Viroa vastaan Turun Veritas-stadionilla. Matka oli monien epäonnisten sattumien sarja. Ensimmäinen niistä sattui jo Tampereella, kun jalkapallopelin lippuja ostaessamme saimme tietää, että halvat paikat oli jo myyty loppuun ja maksoimme lipuista noin kaksinkertaisen hinnan siihen nähden, mitä ajattelimme. (Lisäkysymys tähän liittyen: mistä lähtien _kaikissa_ lippuostoissa on ollut jonkin sortin palvelumaksu? Riippumatta siitä, käykö tiskillä vai tekeekö kaiken itse netissä, jonkinlainen maksu tulee aina. Tämä haiskahtaa kusetukselta.)

Turun junaan olin varannut ensimmäistä kertaa ikinä VR:n työskentelyhytin. Se ei ollut aivan sitä, mitä odotin, vaan kiusallinen (ja edellisen matkustajan kanasalaatin jäljiltä haiseva) kahden ihmisen koppi. Koppikanssamatkustajani luki jotakin Stephen Hawkingin teosta ja minä luin tätä:

Turussa sää näytti valoisalta, ja kaikki oli hetken aikaa hyvin.

Sitten minulle tuli pissahätä. Sivistyneinä ihmisinä etsimme oikeat WC-tilat yliopistolta, emmekä kuseskelleet minne sattuu. Kiitokset Turun yliopiston oikeustieteelliselle tiedekunnalle!

Helpotuksen jälkeen lähdimme kulkemaan kohti Kupittaata (tämä on muuten mainio nimi). Koska nälkä kurni, päädyimme etsimään jotakin syötävää. Piheinä ihmisinä ajattelimme säästävämme rahaa syömällä jotain roskaruokaa. Ystäväni ei vannoutuneesti halua käydä ”missään ketjupaikoissa”, joita alueella olisi ollut runsaasti. Sen sijaan päädyimme tähän epäilyttävästi nimettyyn pizzeriaan:

(kuvan väritystä on muokattu ahdistuksen lisäämiseksi)

Hälytyskellojen olisi kenties pitänyt soida jo nimen kohdalla, tai siinä vaiheessa, kun ravintolassa ei ollut ketään. Siis ketään – ei edes henkilökuntaa. (Myöskin ravintolassa jostain syystä ollut terrario oli tyhjä.) Pian henkilökuntaa ilmestyi kuitenkin jostain ja teimme tilaukset varoitusmerkeistä huolimatta. Oma ruokani oli itse asiassa syömäkelpoista, joskaan ei erityisen hyvää. Ystäväni ”falafel kermaperunoilla” sen sijaan maistui kuulemani mukaan tekstiililtä. Rehellisyyden nimissä on kysyttävä, kuka tilaa falafelin kermaperunoilla?!

Lautaset vielä kiusallisen täynnä ruokaa poistuimme vähin äänin paikalta. Ruuan jättämisestä tulee muuten aina jonkinlainen morkkis, vaikka se olisi ollut syömäkelvotonta. Löysimme pian stadionille, mutta muistimme katsomomme väärin. Koska lippujen tarkistus oli jotenkin automatisoitu (vaikka paikalla oli runsaasti myös henkilökuntaa, ja automaatin läpi kävely kesti noin kolme kertaa kauemmin kuin normaali toiminta), pääsimme kuitenkin sisään väärään katsomoon. Kun lippu oli jo kerran leimattu, emme voineet enää poistua katsomosta ja mennä oikeille paikoillemme. Niinpä jäimme katkarapukatsomonosaan (eli kalliimmille paikoille kuin omamme) ja yritimme vältellä muiden paikoille istumista. Pian löysimmekin paljon tilaa sisältävän katsomonosan, johon tyytyväisinä istahdimme.

Pian tajusimme, miksi katsomonosa oli tyhjä. Se oli varattu virolaisille kannattajille, joita pian valui paikalle lukuisasti. Sitten alkoivat äänekkäät kannustushuudot ja valtavan Viron lipun esiinnosto. Virolaiset vaikuttivat ihan mukavilta, mutta päätimme silti vaihtaa jälleen kerran paikkaa. Menimme katsomon toiseen päähän, jossa oli tilaa – ja helvetin kylmä.

Muutaman hetken istuttuamme Viro teki maalin. Toisaalta olimme tyytyväisiä, ettemme olleet äskeisillä paikoillamme, toisaalta Suomen surkeus masensi. Toisella puoliajalla Viro teki vielä toisen maalin, ja Suomen peli oli entistä suurempaa kuraa. Hieman ennen loppua poistuimme, jotta ehdimme junaan Tampereelle. Se ei varsinaisesti harmittanut.

Junamatka meni hyvin.