Olemme suunnitelleet kesälle viikon mittaista vaellusta Lapissa. Tänä viikonloppuna kävimme hieman hiomassa jo valmiiksi erinomaisia (melko olemattomia) eräilytaitojamme Seitsemisen kansallispuistossa. Reissu meni oikein mukavasti! Tässä hieman palasia ja kuvasia matkan varrelta.
Perjantai-iltana harjoittelimme isovanhemmiltani saamamme teltan kokoamista olohuoneessa. Harjoitukset tuottivat tulosta, sillä saimme teltan pystyyn myös lauantai-iltana itse kohteessa. Teltta palveli hyvin ja eristikin ihan mukavasti. Samoin makuupussit täyttivät tarkoituksensa. Ilonan veljeltään lainaama makuualusta sen sijaan osoittautui surkeaksi, ja eristys kylmästä maasta ei oikein onnistunut. Niinpä Ilona hieman paleli, vaikka itse vetelin makeasti sikeitä. Ajoittain kuitenkin heräsin siihen, että vierestäni kuului hiljainen valitus: ”Mun nenä on ihan jäässä”. Muutaman kerran minut herätti myös tuo kylmä nenä vasten naamaani.
Yksi retken jännittävimmistä kohteista oli Liesijoki, jonka äärellä pääsimme tutkailemaan majavien aikaansaannoksia. Jokainen joen varrella oleva puu oli jyrsitty ainakin joltain osin: osa oli kaatunut jokeen ja osa vielä pystyssä. Valitettavasti emme nähneet yhtäkään itse jyrsijää, mutta tämä oli silti kiehtovaa! Majavia!
Seitsemisessä ei juurikaan ole sellaisia ”wauzi, mikä näköala” -paikkoja, mutta mukavasti erilaisia alueita. Hyvin paljon on rämesoita, mutta myös aarnio- ja kangasmetsiä. Meille oli lupailtu monessakin paikassa, että aarniometsässä on paljon mäyriä, mutta yksikään ei tullut näytille. Mäyrä olisi ollut potentiaalisesti jopa siistimpi elukka kuin majava!
Yhteensä talsimme kahden päivän aikana sellaisen lähemmäs kolmekymmentä kilometriä ja ajoittain käpsyttely alkoi jo vähän puuduttaa. Tässä Ilona testaa Chandler Bingin klassista aktiviteettia: ”This is where I lean”.
Sunnuntaiaamuna kuuma puuro pähkinöillä ja hillolla maistui taivaalliselle. Myös tee oli hyvää mutta jäähtyi kovin nopeasti. Yötä ja aamupalaa vietimme alla näkyvässä kohteessa.
Nyt jalat ja hartiat ovat jokseenkin kipeähköt, mutta muuten menee hyvin! Uusia seikkaluja odotellessa.
Olen jo pitkään epäillyt, että minussa on jotakin perustavanlaatuisesti vialla. Eilen epäilykseni sai taas vahvistusta, kun kännykkääni ilmestyi maukaisun kera tällainen järkyttävä viesti:
Aloin vuoden alussa pelata My Talking Tom -peliä, jossa kasvatetaan ja hoidetaan kissaa. Peli lienee suunnattu korkeintaan kymmenvuotiaille, mutta jostain oikusta menin lataamaan sen itselleni. Aluksi kissan kanssa oli hauska puuhastella. Ruokin sitä säännöllisesti, käytin vessassa, pesin, leikin, silitin, panin petiin – ja shoppailin pelissä tienatuilla kolikoilla sille uusia vaatteita ja sisustuselementtejä.
Sitten kissa kasvoi, ja yhtäkkiä olin jo tasolla kuuskytjotain. Uusia tavaroita ei enää napsahdellut saataville yhtä usein, tasolta toiselle eteneminen hidastui huomattavasti. Pikkuhiljaa aloin laiminlyödä kissaani. Se saattoi olla 24 tuntia vailla minkäänlaista hoitoa: Joka ilta hoidin sen vain pikaisesti ja laitoin nukkumaan. Huomasin, että kissalle ei käynyt mitään, vaikken hoitanut sitä vähään aikaan. Onnellisuus, nälkä, vessahätä ja väsymys olivat toki punaisella, mutta ne pystyi hoitamaan äkkiä kuntoon. Kissa ei tuntunut kuolevan millään toisin kuin Tamagotchit, joita muistan kyllä aikoinaan virtuaalisesti haudanneeni.
Pian kissa sai selvitä omillaan jo pari päivää, ehkä kolmekin. Välillä en edes muistanut, milloin viimeksi olin hoitanut sitä! Ilmoituksia tipahteli näytölle kerran pari päivässä: Don’t mind me, I’ll just pee in the bed tai Y U no take care of me? saivat jo hymähtämään ja huolestumaan monesti niin paljon, että kävin pissattamassa kissan tai leikkimässä sen kanssa muistipeliä. Joskus ajattelin koko pelin poistamista, sillä en tuntenut saavani siitä enää juuri iloa. Jätin sen kuitenkin käyttöön, sillä voisinhan pelata sitä omilla ehdoillani, kun kissa kerran ei kuole.
Eilen illalla menin sitten tuon aivan uudenlaisen viestin säikäyttämänä samantien katsomaan kissaani, mutta sitä ei tosiaankaan näkynyt missään!
Ei makuuhuoneessa, ei olohuoneessa, ei keittiössä, eikä kylyphuoneessa.
Kävin kaikissa huoneissa moneen kertaan, sammuttelin valoja, koputtelin tavaroita ja heiluttelin ruokaa ajatellen, että kissa kohta ilmestyy jostain. Mutta ei! Sitä ei näkynyt eikä kuulunut. Laitoin Ollille viestin ja purskahdin samalla toivottomaan itkuun. Minun kissani on häipynyt, koska en ole huolehtinut siitä. Nyyhkytin lohduttomasti ja kyyneleet valuivat kaulaani pitkin kastellen koko rintakehän.
Vähän aikaa itkettyäni avasin sovelluksen Ollin kehotuksesta vielä uudelleen ja huomasin, että ihme oli tapahtunut! Kissa oli tullut takaisin! Jatkoin itkua ja ostin kissalle kaupasta parasta ruokaa, vaikka se oli kallista. Syötin sille sushia ja kiiviä, silitin sitä, pesin sen ja laitoin nukkumaan. Oma itkuni vain ei laantunut millään. Olin niin liikuttunut siitä, että kissa tuli takaisin.
Kun kirjoitin, että epäilen minussa olevan jotakin vikaa, tarkoitin tätä itkuasiaa. Minua saattaa itkettää pelkkä ajatus jostakin itkettävästä asiasta. Itken järkeville asioille, mutta myös vähemän järkeville. Minua ovat itkettäneet esimerkiksi seuraavat asiat:
Se Kummeli-sketsi, jossa pariskunta on innoissaan lähdössä neitsytmatkalle hienolla isolla moottoriveneellään, mutta liikkeellelähtö ei onnistu, sillä veneessä on kiinni vain aivan pieni perämoottori. Byäääää! (Muutenkaan en tykkää lähes mistään Kummeli-vitseistä. Niistä ja myös monista muista sketseistä tulee minulle hirveän helposti paha mieli. Olen miettinyt, onko huumorintajuni jotenkin harvinaisen rajoittunut, vai mikä ihme minua vaivaa.)
Pienenä tietokoneella pelattu Pekka-poron joulukalenteri, jossa piirretty poro alkoi itkeä, kun halusit lopettaa pelin. Laitoin aina käden poron naaman eteen, kun poistuin pelistä, sillä aina kun näin itkevän poron, minun oli pakko palata pelaamaan vielä jotakin.
Skavabölen pojat -elokuva. Tämä oli jotain niin pahaa. Varmaan vielä vuosi elokuvan näkemisen jälkeen aloin itkeä, jos kuulin jossain Kauan on kärsitty vilua ja nälkää. Byääääää!
Skavabölen poikiin liittyen myös mikä tahansa elokuva, jossa esiintyy Onni Tommila: Rare Exports – Byääääää! Big Game – Byäääää!
”Jospas minä kissan saisin, kyllä sitä rakastaisin. Paijailisin sitä aina, arkena ja sunnuntaina. Sille herkut kantelisin. Illalla sille laulelisin.” Lauloimme tätä äitini kanssa, kun olin pieni, ja jo silloin: Byäääääää!
Pikkuveljeni murtunut jalka. Se itketti minua koko yön yli. Byäääääää!
Äitini koira, ”koska se vaan on niin söpö”. Byääääää!
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pointti lienee selvä: Mitä ihmettä? Onko tämä nyt ihan tervettä? Onko Kummeli muka oikeasti hauska, eikä surullinen? Onko normaalia, jos Putouksen aikana itkettää? Ja eikö Onni Tommila olekin aika liikkis?
