Juha Sipilän hallitusneuvotteluiden ohella hahmottelema yhteiskuntasopimus työmarkkinajärjestöjen välille kaatui toissapäivänä. Mikään yllätys tämä ei varmaan kenellekään ollut – toiveet sopimuksesta olivat jo alun alkaen aika hataria.

Tapa, millä sopimus kaatui, jätti kuitenkin aika paljon toivomisen varaa. Elinkeinoelämän keskusliitto vaati sopimuksessa työntekijöiltä paljon uudistuksia, jotka heikentävät heidän asemaansa. Vastineeksi tästä työnantajapuoli tarjosi epämääräisen vetoomuksen johdon palkkiojärjestelmien kohtuullisuudesta. Vähemmän yllättäen työntekijäpuoli ei ollut kiinnostunut tällaisesta sopimuksesta. Niinpä Sipilä vihelsi pelin poikki jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Vaikuttaa ilmiselvältä, että EK ei edes pyrkinyt sopimukseen. Ehdotukset olivat niin epätasa-arvoisia, että Etelärannassa varmasti tajuttiin, että sopimus ei tule ikipäivänä menemään läpi. Koska sen ei haluttukaan menevän. Kun EK torppasi yhteiskuntasopimuksen, tuleva hallitus joutuu toteuttamaan vielä kovempaa talouskuria. Näin EK saa leikkauslinjansa läpi hallitusohjelman kautta ja vetäytyy itse vastuusta. Tämä ei varsinaisesti ole kovinkaan kummallista – totta kai EK haluaa ajaa omiensa etua. Tällaisen sekoilun jälkeen on kuitenkin absurdia vaatia muilta ”talkoohenkeä” ja ”vastuunkantamista”.

Toisekseen EK torppasi sopimuksen siitä syystä, että sopimuksen kaaduttua SDP:n hallitusmahdollisuudet lakkasivat olemasta ja kokoomuksen kasvoivat. Etenkin, kun EK:n johtopaikoilla keikailee edellisen hallituksen kokoomusministeri Jyri Häkämies.

Koko kolmikannan ja vahvojen työmarkkinajärjestöjen asema alkaa olla jo yhtä vanhentunut kuin järjestöjä edustavat setämiehet. Jotenkin toivoisi, että työmarkkinoiden aika paljon muututtua myös tällä saralla nähtäisiin jonkinlaista muutosta. Nykyisessä tilanteessaan homma vaikuttaa jo Yhdysvaltain politiikalta: kaksi porukkaa, jotka vastustavat toisiaan loppuun asti eivätkä saa aikaiseksi sopua mistään.

Sopimuksissa pyörivät ehdotukset ovat yhtä lailla vanhentuneita ja omituisia. Ensin on puhuttu työttömyyden vähentämisestä ja sitten ehdotetaan työajan kasvattamista. En ole mikään erityinen matematiikka-asiantuntija, mutta minun laskujeni mukaan tilanteessa, jossa yksi ihminen tekee enemmän, toiselle jää vähemmän. Monet ”tuottavuutta” lisäävät seikat, kuten terveys unohtuvat näissä laskelmissa marginaaleihin, koska niille ei saada laskettua tarkkoja arvoja tai nopeita tuloksia, vaan niiden vaikutukset nähdään vasta kymmenien vuosien päästä. Niinpä nyt pistetään kurjistuslinja päälle ja jätetään vaikutukset tuleville sukupolville.

Edellisessä politiikkapostauksessani olin vielä jotenkin toiveikas. En ole vieläkään ihan masentunut, mutta taaksepäin on menty. Tilanne alkaa olla kummallinen, kun hallituksen talouspolitiikan osalta toivo täytyy laskea perussuomalaisten varaan.