Eilen toimin ensimmäistä kertaa hautajaisissa kantajana, kun saatoimme isoäitini hautaan. Jonkinlainen aikuistumisriitti kai sekin.

Mummon kuolemaan oli osattu varautua jo melko pitkään, kun monta vuotta kestänyt sairaus vei pikku hiljaa voimat. Kevään mittaan vointi muuttui koko ajan huonommaksi, ja muutama viikko sitten lääkäri antoi tuomionsa, että seuraava äitienpäivä taitaa jäädä näkemättä. Siitä muutaman päivän päästä kävin jättämässä hyvästit, ja siitä taas muutaman päivän päästä sainkin jo lopullisen uutisen.

Eilisissä hautajaisissa tuli siitä huolimatta tirautettua muutama kyynel. Ja hyvä niin. Niin itseni kuin muidenkin hautajaisvieraiden tunteista välittyi kuitenkin menetyksen surua enemmän ilo siitä, mitä olemme vuosien varrella saaneet. Parhaat muistot löytyivät vuosien takaa. Yhteiset leikit, lukuhetket, maisema-asetelmat jouluna, lapinmatkat, yhteys luontoon. Kiitos niistä kuuluu mummolle.

Sen lisäksi, että olen todellinen mammanpoika, tajusin olevani myös mummonpoika.