Toimituksen blogissa heitettiin ilmoille haaste, josta en voinut kieltäytyä: Jaa ote teini-iän päiväkirjamerkinnästäsi.

Lähdin heti hakemaan verkkokellarista vanhoja kovakantisia vihkojani. Löysin kolme.

Yhteen olin kirjoittanut arvosteluineen ylös kaikki lukemani kirjat noin viiden vuoden ajalta. Lukaisin muistikirjan läpi ja hymyilin vinosti muutamalle kommentille (Seitsemän veljestä: Aluks olin ihan, että ääh joku Seitsemän veljestä, mutta kun luin, niin se muuttu ihan hyväks! Kun se loppu, niin itkin! x) Ehkä olin vaan niin väsyny mut silti…). Ai että, ihanaa, että tällainenkin yleisesti puisevana pidetty klassikko on onnistunut koskettamaan minua!

Toisen muistikirjan olen korkannut viidennen luokan alussa. Tuohon aikaan kirjoittelin paljon runoja, pieniä tarinoita ja tajunnanvirtaa. Koko paksun vihkon täyttäminen kesti kuitenkin kuutisen vuotta, joten kansien väliin mahtui paljon ja kaikenlaista. Suunnatona häpeää herättäviä runoja, joitakin ihan hyviäkin pätkiä ja oivalluksia, kauniita lauseita, kiukuttelua, jotain todella epämääräistä tajunnanvirtaa… Tämän selailun jälkeen oli vielä ihan hyvä fiilis.

Sitten avasin sen viimeisen muistikirjan.

Minulla on lukioajoista ihan hyvät muistot. Niihin aikoihin olin joskus pienen hetken jopa sitä mieltä, että eletään elämän parhaita vuosia. Nyt, kun lukee niitä epävarman hapuilun, läheisyyden kaipuun ja itkun täyteisiä kirjoituksia, voi vain ihmetellä ristiriitaa, joka vallitsee muistojen ja dokumenttien välillä. Mahtuu väliin toki ilonkin pilkahduksia, ja taitaa olla niin, että turvauduin päiväkirjaan nimenomaisesti niinä äärettömän huonoina hetkinä. Nämä lukioajan kirjoitukset tuntuvat kuitenkin liian henkilökohtaisilta jaettavaksi.

Siitä aiemmasta muistikirjasta löytyi sellainen hilpeä häpeilyn helmi, että voi apua! Rakkausruno, jonka olen kirjoittanut kuudennen luokan (Kai 12-13-vuotiaskin on jo vähän teini?) ihastukselleni Jussille (nimi muutettu).

Kun ekan kerran näin mä hänet, en kiinnittäny huomioo.
Yksi poika niin kuin muut. Mitä kummaa? Hei haloo!
Oli aikoja, jolloin ei haitannut mua räntä.
Hoidin kyllä hommat, mut aattelin vain häntä.
Kun joskus harhateille jouduin, hän mut hommas takas
ja unelmissain jälleen hän mun vieressäin makas.
Hän muihin tyttöihin kajosi
ja sydän multa hajosi.
Aina hän ne jätti,
se toinen oli mäntti.
Taas mä häneen rakastuin,
kaikki muut pojat kakastui.
Nyt mua taas alko jännittää
ja sydäntäni lämmittää.
Lähetänkö tekstarin
vai pistänkö asialle kaverin?
Toivon, että runo tää loppuu onnellisesti.
Niin, että lopussa mä hypin riehakkaasti.

(Tämä runo on omistettu Jussille, jota tulen aina rakastamaan.)

Tässä ihastus-casessa kävi ihan kivasti. Minä ja Jussi ”seurustelimme” muistaakseni jopa parin kuukauden ajan kuudennen luokan keväällä. Ihastus oli valtaisa, kimpassa olo oli hauskaa ja suhteen loppuminen kepeää. Kavereitahan me kuitenkin lähinnä Jussin kanssa oltiin ja sellaisina luvattiin pysyä. Lupailuista huolimatta en ole tainnut puhua Jussille 10 vuoteen, mutta muistelen häntä lämmöllä, niin kuin niitä muutamaa muutakin poikaa, joihin olin alakouluaikoina niin palavasti ihastunut.

Nyt hävettää niin paljon, että painan äkkiä tuota Julkaise-nappulaa, etten tule toisiin aatoksiin.