Nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Tajusin tuossa yksi päivä, että elämässäni ei ole mitään sisältöä.

Eihän se tietenkään ole totta. Sisältöä on kyllä, mutta samalla kuitenkin turhauttaa. Kun kysytään, mitä kuuluu, miksi aina vastaan, ettei tässä mitään sen erityisempää ja miksi se tuntuu olevan totta?

Kieriskelin sängyssä. Aloittaisinko jonkun harrastuksen?
– Mikä sua kiinnostais? Olli kysyi ja vastasin, etten tiedä. Ei oikein mikään.

Hetken päästä tuli mieleen rumpujen soittaminen. Se voisi olla mukavaa. Mutta kävisikö siinä niin kuin viime kesän tapauksessa banjo? Ensin päätin vimmatusti opetella soittamaan ja 10 minuutin treenauksen jälkeen suljin kiukkuisena soittimen koteloon. Enkä ole sen jälkeen avannut.

– Ehkä meidän pitäis ruveta käymään enemmän… jossain, pohdiskelin.
– Ai niinku bilettämässä? Olli kysyi.
– Ei, kun jossain… vaikka taidenäyttelyissä tai museoissa tai elokuvissa tai… Pyynikillä ulkoilemassa! heittelin ideoita.
– Mmm m, voidaan käydä.

Olli taisi jo nukahtaa. Minä kuuntelin vierestäni tuhinaa ja jostain kaukaa sitä vauvan itkua. Jostakin toisaalta kantautui laulua. Mietin, että vaikka nyt turhauttaa, olen onnellinen, enkä ihan oikeasti kyllä jaksaisi mennä sinne jonnekin ihan niin kauhean usein. Onko tosiaan koko ajan pakko käydä jossain ja tehdä jotain, jos ei aina huvita? Voisiko elämään saada sisältöä muutenkin?

Tänään mummini soitti asianaan, olemmeko me nähneet sitä jalohaikaraa. Siitä oli kuulemma ollut juttu Hesarissakin. Ihmeteltiin yhdessä, miten se haikara täällä oikein selviää.

– Aattele, olis se kyllä jännä, jos näkisitte sen! Mummi oli tohkeissaan.

Päätin, että huomenna! Huomenna kävelen ihan varta vasten ja kiireettä ohi siitä, mistä jalohaikaran voi ehkä bongata. Pysähdyn rauhassa, keskityn olemaan siinä hetkessä ja päätän, että tämän linnun metsästys saa riittää elämän sisällöksi tälle päivälle. Ja se riittää, kun vain niin päättää.