Pari sanaa pelosta

Olen tainnut mainita täällä blogissa ainakin kerran aiemmin, että olen toisinaan vähän pelokas. Osittain syytän vilkasta mielikuvitustani. Kun saan päähäni, että nurkan takana saattaisi olla joku, sydämeni alkaa hakata ja rationaalinen ajattelu kaikkoaa kauhun tieltä. Tiedän kyllä, että on harvinaista joutua minkään rikoksen uhriksi. Tiedän kyllä, että suurin osa ihmisistä tahtoo varmasti toisille hyvää. Mutta jos joudun kävelemään kotiin yksin myöhään illalla tai yöllä, laitan Ollille viestin, missä kerron tarkasti, mitä reittiä olen tulossa. Sitten hän voi aamulla hälyttää poliisit tutkimaan oikeaa aluetta, jos en ole tullut kotiin. Kuulostaa ehkä karulta tai vainoharhaiselta, mutta antakaas, kun kerron jotain.

Minun kaveripiirini pursuaa seuraavanlaisia tarinoita: Kuinka joku seurasi baarista kotiovelle ja jäi sinne kolkuttelemaan ja huutelemaan. Kuinka joku yritti houkutella auton kyytiin hiljaisella tiellä ja kaikkosi vasta, kun uhattiin soittaa (ja soitettiin) hätänumeroon. Kuinka joku seurasi metsäpolulle, kaatoi selälleen maahan ja yritti repiä vaatteet pois päältä (ja kuinka onneksi saatiin rimpuiltua pois ja juostua yliluonnollisen nopeasti kotiin). Kuinka joku raiskasi festareilla.

(Äidille tiedoksi, että vain yksi näistä tarinoista on minun, eikä se onneksi ole kaikkein pahimmasta päästä.)

Niin että vaikka se on harvinaista ja plaa plaa plaa tilastot sitä ja tilastot tätä, todellisuus on tällainen. Yksikään näistä tapahtumista ei ole tällaisenaan päätynyt varmaan mihinkään tilastoon, koska niistä ei ole kerrottu. Koska eihän mitään nyt varsinaisesti tapahtunut, ja ei kai se raiskauskaan nyt niin paha ollut, kun kuitenkin aiemmin sen tyypin kanssa flirttailtiin. On eri asia vastata ylimalkaiseen tutkimuskysymykseen siitä, onko kokenut seksuaalista ahdistelua tai väkivallan uhkaa kuin paljastaa, miltä todella tuntuu, kun on uhattuna.

Kun nainen menee tietynlaiseen baariin, oletusarvo on, että häntä puristetaan takapuolesta ja tuijotetaan röyhkeästi. Tähän henkilökohtaisen koskemattomuuden rikkomiseen liittyy inhottava ja nolostuttava paradoksi: Se on vastenmielistä ja imartelevaa samaan aikaan. En minä sitä ainakaan kiellä, kyllähän se hivelee minun huteraa itsetuntoani, että jonkun mielestä näytän niin hyvältä, että on pakko vähän hipaista. Lisäksi otan ihan mielelläni ilmaisen drinkin, kiitos vain.

Mutta se inhottaa, että jollekin olen siinä hetkessä vain kohde, enkä samanarvoinen ihminen. Olen automaattisesti alisteisessa asemassa vain siksi, että olen heikompi ja nainen. Minä tiedän ja hän tietää, että minulle olisi helppo tehdä jotain. Hän pystyisi siihen, jos haluaisi. Se kauhistuttaa. Hallinnan tunteen menettäminen on kamalaa. Siksi välttelen nykyään melko huolellisesti tiettyjä baareja ja valitsen huolellisesti ne tilanteet, joissa itse juon enemmän alkoholia.

Kerran mietin keskustassa, ottaisinko taksin yksin reilun parin kilometrin kotimatkalle, vaikka ihan hyvin voisin kävellä. Mutta kun pelottaa. Varsinkin se yksi parin sadan metrin pätkä, missä ei varmaan tähän aikaan liiku ketään ja mihin ei näe lähellä olevalta tieltä. Päätin kävellä, koska en halunnut tuhlata rahojani, vaan luottaa todennäköisyyksiin ja omaan valppauteeni. Pelotti kuitenkin. Yhdessä vaiheessa olin jo luovuttanut ja toivoin, että se raiskaaja tulisi jo, ettei enää tarvitsisi pelätä. Kunhan ei vain tappaisi.

Ei tullut. Onneksi.

Myönnän kyllä, että pelkoni ovat pääasiassa mieleni sisäistä tuotosta. Tuskinpa kukaan ainakaan aktiivisesti yrittää etsiä tilaisuutta raiskata, ryöstää tai pahoinpidellä juuri minua. Mutta kun pelokkaat ajatukset tulevat päähän, sinne kipuavat myös ne todelliset kokemukset ja tarinat ahdistelusta. Ne eivät ole kuvitelmaa.