Ruisjuuri, we meet again

Muutama vuosi sitten sain hauskan idean: teen itse ruisleipää. Tiesin, että hommaan tarvitsee ruisjuuren. Useinhan ihmiset saavat juuria ystäviltään tai tutuiltaan. Joillakin on jopa sukujuuria (pun intended), jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Itselläni ei kuitenkaan ollut suvussa juuria, enkä ruvennut niitä keneltäkään kyselemään, koska halusin lähinnä säheltää tuollaisen itse. No, googlasin nopeasti ohjeet ja tein juuren käymään.

Eihän se ihan putkeen mennyt. En oikein tiennyt, kauanko juuren tulisi käydä, ja näin jälkiviisaana uskoisin sen olleen aika huonossa paikassakin käymisen kannalta. Leipaisin tuosta kuitenkin leipiä ja otin sitä talteenkin seuraavaa käyttökertaa varten. Myöhemmin leivoin siitä lisää, mutta lopputulos ei ikinä oikein ollut toivottu.

Muistaakseni toissa vuoden kesällä vietimme paljon aikaa Turussa kesämökillä, jolloin ajattelin kokeilla taas ruisleivän tekoa. Silloin hieman fuskasin ja tein juuren valmiin ruisleivän avulla. Sitä siis murustellaan veden ja ruisjauhon joukkoon, jolloin tuo toimii vähän nopeammin. Turussa teinkin muutaman kerran ihan mahtavaa ruisleipää, mutta lopulta sekin juuri kosahti. Luulen, että se kävi liikaa.

”Tää on vaiettu rakkaus”

Tuon kesän jälkeen tein varmaankin vielä kerran ruisleipää kotimme ruisjuurella, minkä jälkeen heitin juuren pois. Tänään innostuin jostain syystä uudelleen ja väsäsin taas juuren porisemaan. Innolla odotan tuloksia! Mitään reseptejä en kehtaa vielä laittaa, kun lopputuloksesta ei ole mitään takuita.